DocPoint 2012: Tärpit.

Huomenna se ravaaminen taas alkaa!

DocPoint 2012 käynnistyi itse asiassa jo lauantaina Teeman Kinski- ja Banksy-dokkareilla (Viime DocPointissa esitetty Exit Through the Gift Shop sekä My Best Fiend). Tutut dokkarit tallentuivat digiboksille, sillä minä katselin kuinka Michael Jackson muuttui kuuraketiksi ja pelasti lapset Orionissa (Moonwalker, 1988).

Moonwalker (1988).

Jos omassa ohjelmassa on vielä ilmaa, tässä muutama festaritärppi:

10. Eyal Sivan -sarja

Israelilainen Sivan tutkii elokuvissaan kollektiivista muistia ja vastuuta. Hän on sekä dokumentaristi-elokuvantekijä että Hannah Arendtin hengessä kulkeva poliittinen filosofi: syylliset on tunnistettava tai muuten koko kansan moraali ja tulevaisuus ovat vaakalaudalla.

Israelin ideologisväritteistä koulujärjestelmää läpivalaiseva Izkor, Slaves of Memory (1990), palestiinalaisiin kohdistuvia julmuuksia ja rotuvihaa käsittelevä Route 181, Fragments of a Journey in Palestine-Israel (2003) ja Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä kertova The Specialist, Portrait of a Modern Criminal (1999) ovat takuuvarmoja ajatustenherättäjiä.

Izkor, Slaves of Memory (1990).

9. Tuoreet kotimaiset

Jäämarssi – Suomen matkaopas 1941-42, Kerjäläiselokuva, Punaisen metsän hotelli, Finnsurf. Suomen jatkosodassa kiduttamia sotavankeja, EU:n turvaverkon väleihin putoava teiniäiti-Mihaela, metsäyhtiö Stora Enson ympäristöä ja ihmisiä tuhoavaa toimintaa Kiinassa ja intohimoista surffaamista hyisessä Pohjolassa… Kaikki katsomisen arvoisia.

8. IDFA-palkitut

IDFA tarkoittaa International Documentary Festival Amsterdamia. Vuonna 1988 perustettu festivaali on maailman arvostetuin dokumenttielokuvien kentällä.

5 Broken Cameras voitti IDFA 2011 -yleisöpalkinnon. Siinä isäksi tuleva palestiinalainen Emad Burnat alkaa kuvata kylänsä arkea, iloa ja kärsimystä. Vaikka kamera pirstoutuu luoteihin, Burnat ostaa uuden ja jatkaa sinnikkäästi.

Suomalaistuotteinen Planet of Snail voitti IDFA 2011 -pääpalkinnon. Aistit äärimmilleen virittävä seurantadokumentti kertoo kuurosokeasta miehestä joka elää köyhyysrajalla Etelä-Koreassa. Rakkaus lyhytkasvuiseen naiseen on yksi elämän ihmeistä ja ilonaiheista. Yhdessä arki sujuu ja elämä saa uuden merkityksen. Näin tämän viime kesänä enkä yhtään ihmettele, että se liikutti myös festivaaliyleisöä.

Planet of Snail (2011).

Raising Resistance kertoo paragualaisten soijanviljelijöiden ahdingosta. Elinkeinonharjoittaminen on pian mahdotonta kun geenimanipuloidut lajikkeet ja niiden vaatimat hyönteismyrkyt lanaavat luontaiset kasvit alleen. Odotan tiukkaa asiaa GM-ruoasta, ei mitään tunnepitoista mutu-meininkiä.

Semper Fi: Always Faithfull on myös dokumentti-Oscareiden lyhytlistalla. Yhdysvaltaisella sotilastukikohdalla asuneille paljastuu karu totuus. Armeijan peittelemät saastuneet vesivarannot ovat jäytäneet perheitä vuosikymmeniä, hitaasti kuin syöpä.

7. Marshall Curry: If a Tree Falls: A Story of the Earth Liberation Front

Elokuva niistä kuuluisista ekoterroristeista, jotka kiipesivät puihin estääkseen hakkuut 1990-luvun lopun Amerikassa. Äärimmäiset teot eivät paikkaakaan demokraattisen hallintojärjestelmän virheitä vaan muuttavat kamppailut ademokraattisiksi ja yksityisiksi, aktivistien ja asianajajien välisiksi. Tavoite kaikkonee, mutta jotain on pakko tehdä.

If a Tree Falls: A Story of the Earth Liberation Front (2011).

If a Tree Falls on parhaan dokumenttielokuvan Oscar-palkinnon lyhytlistalla. Huomenillalla selviää, pääseekö se 5 parhaan joukkoon kisaamaan Oscarista.

6. Anthony Baxter: You’ve Been Trumped

Skotlannissa vaihdossa olleena tämä on tietysti nähtävä: moraaliton ökyhuijari Donald Trump haluaa rakentaa luksusgolfkerhoja Skotlannin syrjäseuduille. Paikalliset eivät innostu, vaikka Trump kuinka heiluttelee setelinippujaan.

Islantilaisyhtye Sigur Rósin Jónsi sävelsi elokuvan musiikin. Tiesittekö muuten, että skotlantilaiset keksivät golfin?

5. Sirkka-Liisa Konttinen

Byker (1983) kertoo tehdaskaupunki Newcastlen ankeasta korttelista joka on saanut purkutuomion. Sosiaalista realismia edustava elokuva raottaa paikallisyhteisöä joka syntyi entiselle slummialueelle. Today I’m with You (2010) palaa samoille hoodeille 30 vuotta myöhemmin.

Luokkayhteiskunnassa vähäosaisuus on periytyvää, mutta Konttisen elokuvat ja valokuvat tallentavat luokkien sisäisen muutoksen. 2010-luvun Byker on maailman suurimpia maahanmuuttajayhteisöjä.

Sirkka-Liisa Konttinen: Children playing house with discarded junk near Byker Bridge, 1971.

DocPoint-katalogin kuvista tulee mieleen viime vuonna näkemäni loistava The Arbor (2010).

4. Lucy Walker: Waste Land

Tämä meni ohi R&A:ssa, joten eikun korjaamaan vahinko! Koska DocPoint 2011-helmi oli myös elokuva taiteesta (Sophie Fiennes: Over Your Cities Grass Will Grow), luotan teemaan.

Walker kuvaa Rio de Janeiron kaatopaikan elämää ja siellä syntyvää monentasoista taidetta. Jotkut keräävät arvokkaita materiaaleja kierrätettäväksi, toiset kuten Vik Muniz tekevät taidetta roskanpoimijoista.

3. Katja Gauriloff: Säilöttyjä unelmia

Oktober-tuotantoyhtiön (Miesten vuoro) huippudokumentti näyttää mallia: Säilöttyjä unelmia näyttää niin hyvältä ja kertoo tarinansa niin taiten, että se voisi hyvin olla kisaamassa dokumentti-Oscarista.

Säilöttyjä unelmia (Canned Dreams, 2012).

Ruoan tehotuotanto on ollut viime vuoden kaikkien huulilla (osakiitos Jonathan Safan Foerin Eating Animalsin), mutta Gauriloff tiimeineen laajentaa näkökulman eläimistä ja kasveista ihmisiin sekä ihmisten ja eläinten suhteeseen. Eläinten kärsimys ja tehdasteurastuksen raakuus ja hävikki rinnastuvat Brasilian kaivostyöläisten epäinhimilliseen elämään, tehdastyön monotonisuuteen ja ruoantuotantoketjussa työskentelevien asemaan ylipäänsä nykymaailmassa.

Kaikki tämä tapahtuu maltillisin leikkauksin ja pitkin, ajankulkua kuvaavin otoksin. Ihmiset saavat kertoa tarinansa rauhalla omilla äänillään, kertomukset ovat vuoroin arkisia, vuoroin hätkähdyttäviä. Äänisuunnittelu ansaitsee erityistä kiitosta.

2. Christian Holten Bonke, Andreas Koefoed: Ballroom Dancer

Seurantadokumentti entisestä lattaritanssin maailmanmestarista Slavik Kryklyvyystä joka yrittää paluuta huipulle uuden tanssiparin kanssa.

Ballroom Dancer (2011).

Ballroom Dancer välittää taidokkaasti sen, mistä esiintymisessä ja kilpailemisessa on kyse. Slavikin ja Annan säälimätön harjoittelu tapahtuu otsa rypyssä mutta lavalla he syttyvät kuin tähdet. Kuvaajien peräänantamattomuus palkitaan vahvasti symbolisissa ja latautuneissa otoksissa arjen keskellä: pikkutyttö ja Slavik tanssivat parittomina samassa harjoitussalissa.

Huippu-urheilussa unelmien täyttymykset ja epäonnistumiset seuraavat toisiaan armotta.

Mukaansatempaava elokuva kuvaa esiintyvää paria ei-niin-täydellisestä kuvakulmasta, yleisön seasta. Näin se samastaa katsojan yleisöön. Tyyli on vastakkainen verrattuna esimerkiksi Tanssii tähtien kanssa -ohjelman nostokurkiajoihin ja yksityiskohtaisiin lähikuviin.

Sen ansiosta Ballroom Dancer onnistuu tunteiden siirrossa, niin hyvässä kuin pahassa. Näytöksessä pala nousi kurkkuuni, hikoilin, kyynelehdin ja kommentoin ääneen (“Nyt, nyt, NYT!”).

1. Asif Kapadia: Senna & Henry Joost, Ariel Schulman: Catfish

Senna (2011).

Dokumentti vuonna 1994 menehtyneestä brassiformulakuski Ayrton Sennasta on löytynyt monien vuoden 2011 parhaiden elokuvien listalta. Vaikka en välitä formulasta, tämä on nähtävä!

Catfishissä valokuvaaja heittäytyy internetsuhteeseen, jonka toinen osapuoli paljastuukin keksityksi. Odotan mielenkiintoista pohdintaa identiteeteistä, vaikka olenkin lukenut muutaman tyrmäyksen.

+ 3D-bonus: Cave of Forgotten Dreams

Melkein unohdin!

Werner Herzog käyttää 3D-kameraa dokumentoidakseen 30 000 vuotta vanhat Chauvet’n luolamaalaukset koko komeudessaan, uurteineen ja muide pinnanmuodostumineen. Tyylilleen uskollisesti ohjaaja tapaa myös eksentrisiä tutkijoita jotka tarjoavat kepeää vastapainoa esi-isien luolien hartaudelle.

Viime näkemästä (Berlinale 2011) on jo aikaa, joten pitää yrittää katsastaa tämä uudelleen.

Cave of Forgotten Dreams (2010).

Teattereissa: Vallan kääntöpuoli.

Suoraan uutisen ytimeen:

Liberaalin George Clooneyn ohjaamassa Vallan kääntöpuolessa demokraatit saavat makeat naurut. Syy?

Ryan Gosling (elokuva)demokraattien kampanjabussissa.

Republikaanit saattavat olla kovempia ja likaisempia pelureita. Silti he epäonnistuvat vaalikampanjasta toiseen löytämään itselleen yhtään ehdokasta joka ei olisi “a total fuck-up”.

Rick “Oops!” Perryn tämänpäiväisen luovutuksen jälkeen norsukampanjassa jatkavat Rick Santorum, Mitt Romney, Newt Gingrich ja Ron Paul ovat kaikki vahvistuksia sääntöön.

–

Vallan kääntöpuoli palkitsee tarkkasilmäisen. Tiheätunnelmainen ja ahdistavakin poliittinen trilleri Yhdysvaltojen presidentinvaalien takaisesta sumeilemattomasta laivanupotuksesta kiertyy ja kiristyy sysäyksittäin, kuin puhelinlanka sormen ympärille.

Näin elokuvan kahdesti ennen kuin sisäistin motiivit keskeisen dramaattisen käänteen takana. Ensimmäisessä tekstien puuttuminen saattoi tosin vaikuttaa asiaan.

Vallan kääntöpuoli (The Ides of March, 2011).

Clooneyn edellisestä Oscar-ehdokasohjauksesta Good Night and Good Luckista (2005) tuttu asialinja ja ensemble-miehitys jatkuu. Näyttelijä-ohjaaja-käsikirjoittaja osoittaa taitonsa jännityksen ylläpidossa.

Katsoja heitetään keskellä hurjinta esivaalirumbaa. Tiimikin on kova: Ryan Gosling on nuori ja idealistinen lehdistöpäällikkö, Clooney itse demokraattien presidenttikandidaatiksi mielivä senaattori.

Kumpikin on aika haalea ja symbolinen hahmo kun verrataan ns. mahakkaisiin valtapooleihin, Paul Giamattin ja Philip Seymour Hoffmanin esittämiin kampanjapäälliköihin eri puolella demokraattijokea.

Laatutavaraa molemmilta näyttelijöiltä, mutta kiukkuisena altavastaajana suorastaan soiva Giamatti tekee mieleenpainuvimman roolin öljyttynä veteraanipelurina. Nuorta polvea edustavat Evan Rachel Wood ja Max Minghella.

Goslingin Stephen on se toimija jonka ympärille juoni rakentuu, Clooneyn Mike Morris etäinen ja läpitunkematon idea, siis se idea jonka kampanjakoneisto on hiki otsalla luonut.

Kun tähän todellisuuteen ilmestyy särö, kaikki muuttuu epätodelliseksi.

–

Vallan kääntöpuolessa on vetoavia ja genretietoisia kuvia: siluetteja ja tummia hahmoja, hitaita zoomauksia ja kansakunnan kohtalosta keskustelevia miehiä asemoituina suunnatonta tähtilippua vasten. Kuvakerronta on klassista ja hivenen staattista, sopivasti tietoapimittävää.

Pidin erityisesti näennäisesti läpinäkyvyyttä edustavista plekseistä ja ikkunoista jotka rajaavatkin hahmot ulkopuolelle, pois pelistä. Hullun lailla töitä paiskivan Alexandre Desplat’n salaileva pääteema palaa uudestaan ja uudestaan ja yhteensitoo tapahtumia.

Molly (Evan Rachel Wood) ja Stephen (Gosling).

Laajaskaalainen Gosling aloittaa hivenen clooneymaisin hurmurielein ja siirtyy vähitellen kohti Driven (2010) tunnetuksi tekemää läpitunkematonta pokeriaan. Stephen on sarkastinen, säkenöivän älykäs ja erinomainen kentällä, mutta yhä keltanokka. Siitä todistaa jo hellyttävä kohtaus elokuvan alkupuolella, jossa kullanhohteisessa ravintolaloosissa nököttävä Gosling vakuuttelee Marisa Tomein esittämälle journalistille kokeneisuuttaan.

Jos sitä täytyy noin erikseen mainostaa.. Tiedätte kyllä.

Beau Willimonin näytelmään perustuva käsikirjoitus kuvaa Yhdysvaltojen politiikkaa kyynisenä isojen rahojen mediasirkuksena jossa kansa esiintyy vain siirrettävinä pelinappuloina, ei koskaan valtaa käyttävinä demokraattisina toimijoina.

–

Särön Clooneyn tiukkaan trilleriin tekee sen naiskuva. Vallan kääntöpuolesta puuttuvat moniulotteiset naishahmot, kuten niin monista lajityypin elokuvista. On vuosi 2012 eikä Clooney ole mikään tunari.

Jos tekijöiden ajatuksena oli esittää Amerikan poliittinen todellisuus sellaisenaan (“mutta kun ei siellä ole naisia”), argumenttia olisi pitänyt tuoda esille jotenkin enemmän.

Nyt, rivien välistä luettuna se tuntuu puutteelta. Laiskalta tekosyyltä.

Jennifer Ehlen madonna-äitihahmon ja Evan Rachelin Woodin hepsankeikan lisäksi elokuvassa on New York Timesiin poliittista kolumnia kirjoittava Ida. Ohueksi hahmoksi jäävällä Idalla on monenlaista pääomaa ja valtaa. Silti Ida ei vakuuta.

Marisa Tomein Ida.

Idaa esittävä ihana Marisa Tomei on väärässä elokuvassa. Tomein tunnusomainen räväkkyys, naisellisuus ja kaikki sukupuoleen viittaava on piilotettu visusti valtavien pokien ja kauluspaita-liivi-yhdistelmien taakse.

Yhtä hyvin rooliin olisi voitu valita joku valjumpi mies.

Nopeat: “Le Havren” Oscareista tippuminen ihmetyttää maailmalla.

Esimerkiksi Hollywood Reporterin Scott Feinberg ihmettelee tuoreeltaan, miksi Cannesissa maailman kriitikoiden liiton palkitsema Le Havre tippui Oscar-kisasta:

“– But what happened to Nadine Labaki’s Toronto International Film Festival Audience Award winner Where Do We Go Now? (Lebanon), Zhang Yimou‘s epic war film The Flowers of War (China), Aki Kaurismaki’s Cannes FIPRESCI Prize-winning dramedy Le Havre (Finland), Bela Tarr‘s critically-acclaimed The Turin Horse (Hungary), Valerie Donzelli‘s moving domestic drama Declaration of War (France), Nuri Bilge Ceylan‘s murder mystery Once Upon a Time in Anatolia (Turkey), and/or Gerardo Naranjo‘s based-on-a-true-dark-story Miss Bala (Mexico)?”

Kuten näkyy, tässä vaiheessa pudonneiden listalla on mukana muitakin ennakkosuosikkeja, muun muassa syksyn R&A-festivaaleilla nähty Once Upon a Time in Anatolia ja Espoo Cinéssä esitetty The Turin Horse.

63 parhaan ulkomaisen elokuvan ehdokkaat karsiutuivat tänään alkuillasta Suomen aikaa 9 elokuvaan, jotka ovat:

1. Belgium, Bullhead, Michael R. Roskam
2. Canada, Monsieur Lazhar, Philippe Falardeau
3. Denmark, Superclásico, Ole Christian Madsen
4. Germany, Pina, Wim Wenders
5. Iran, A Separation, Asghar Farhadi
6. Israel, Footnote, Joseph Cedar
7. Morocco, Omar Killed Me, Roschdy Zem
8. Poland, In Darkness, Agnieszka Holland
9. Taiwan, Warriors of the Rainbow: Seediq Bale, Wei Te-sheng

Äänestäjät katsovat nämä 9 elokuvaa vielä kertaalleen ja valitsevat niiden joukosta lopulliset Oscar-kilpailuun pääsevät 5 ehdokasta ensi tiistaihin 24. päivä mennessä.

Vuodesta 2008 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkaat on valittu tällä tavalla kolmiportaisesti.

Kaikki äänestäjät valitsevat juuri päättyneessä toisessa vaiheessa 6 elokuvaa ja erityinen 20 hengen “executive committee” vielä niiden lisäksi 3. Näin varmistetaan, että 6+3=9 elokuvan lyhytlista olisi mahdollisimman reilu, laadukas ja tasapainoinen.

Hollywood Reporter ei ole ainoa kysyessään, miksi niin moni varmana pidetty valinta ja kovanluokan elokuvantekijä, kuten Nuri Bilge Ceylan, Kiinan Zhang Zimou tai Suomen Aki Kaurismäki, jäi ulkopuolelle.

Tietenkään mikään ei ole varmaa kun puhutaan ennusteista (ellei kyseessä ole ns. sopupeli). Le Havre on vain niin yleismaailmallinen sosiaalisen vastuun ja yhteisön paluun teemassaan, että olisi luullut “dramedyn” päätyvän listalle. Ainakin ikääntyneen André Wilmsin ja Kati Outisen surumieliset kasvot vetosivat minuun, mutta se ei riitä.

Kaurismäki tuotantofirmoineen ei panosta elokuvansa markkinointiin toisin kuin monet muut kisaan pyrkivät. Akateemikkoa itseään Le Havren tippuminen tuskin haittaa, ja parempi niin.

Iloitsen siitä, että ehdoton Oscareiden ennakkosuosikki, Iranin Nader ja Simin: Ero, sekä Wim Wendersin 3D-tanssidokumentti PINA löytyvät lyhytlistalta.

Toisaalla ihmettelen suuresti Tanskan Superclásicoa. Tanska voitti viime vuonna Susanne Bierin Kostolla.

Onko viime vuoden voittaja automaattisesti mukana kisassa?

Kanadan, Israelin, Puolan Agnieszka Hollandin, Marokon ja Taiwanin elokuvat kiinnostavat. Kokemuksia?

Golden Globet 2012 – Liian vähän Gervaisia.

Golden Globe- voittajat löydät täältä.

Jos onnistuitte jo katsomaan lähetyksen, tiedätte mistä puhun: Golden Globe-juontaja Ricky Gervais oli tänä vuonna liian vähän äänessä.

Tricky-Ricky, why so picky?

Vitsit eivät olleet mielestäni viime vuotta huonompia, niitä vain oli vähemmän. Piikikäs koomikko kutistui halpojen viinavitsien taustapiruksi. Senkin ansiosta seremonia tuntui entistä nurkkakuntaisemmalta ja insertit siirappisemmilta.

Iloitsen harvoistakin täysosumista. Loppukaneetti “I hope you enjoyed the gold / took your mind off the recession for a while” toimi, samoin Gervaisin ilkeily Johnny Deppille (“Have you seen “The Tourist” yet?” Depp: “No”).

Ja ihailkaa miten Gervais kettuilee maanmiehelleen Colin Firthille. Klassista, tätä olisin halunnut lisää!

Hollywoodin ulkomaisten toimittajien yhdistys (Hollywood Foreign Press Association) jakaa Kultaiset maapallot sopivasti Oscar-julkistusten alla. Viime vuonna moni voittaja kuten Colin Firth ja Natalie Portman juhli myös Oscareissa. Se on varsin tavallista.

Jos Globet eivät nimittäin muuta tee niin ainakin ne saavat Oscar-akatemian nojaamaan suuntaan tai toiseen.

Voimme siis olla varmoja, että George Clooneyn, Jean Dujardinin, Meryl Streepin ja Michelle Williamsin nimet löytyvät mies- ja naispääosakategorioista.

Päivän ja seuraavien viikkojen kuuma peruna: Kumpi on todennäköisempi parhaan elokuvan Oscar-voittaja, sydämet sulattava ranskalainen mykkäelokuva vai naama peruslukemilla hawaijipaidassa kuljeskeleva ja silti liikuttava perhekronikka?

The Artistissa on ihana tuhmeliini Jean Dujardin ja jackrusselinterrieri Uggie. Clooney taas tekee mielestäni uransa parhaan roolityön The Descendantsissa.

Sitten on tietenkin mahdollinen yllättäjä Piiat, elokuva joka lievittää valkoisen Amerikan huonoa omaatuntoa vai tärkeä, sydämellinen ja feministinen elokuva tärkeistä ihmisistä, hetkistä ja vielä tärkeämmistä töistä?

Kallistun ensimmäiseen.

Muutama nopea huomio illan etenemisestä:

Golden Globe-voittaja Michelle Williams pixie-tyylilleen uskollisena.

- Christopher Plummerin, 82, miessivuosavoitto The Beginnersistä sykähdytti, pakko nähdä elokuva pian. Iäkäs Plummer esiintyi aivan uskomattoman skarppina ja charmikkaana. Aina ja ikuisesti kapteeni Von Trapp.

- Clooneyn ja Pittin “bromance” voi paksusti: Clooney repeili Pittin spiikkaukselle Vallan kääntöpuoleen (hieno poliittinen trilleri joka saa muuten ensi-illan tänä perjantaina) ja esitteli ystävänsä “and some up-and-comer Brad Pitt”. Illanmittainen silmäpeli vaatii jo keskittymistä.

- Clooney on suvereeni esiintyjä ja viilipytty, taas se todistettiin. Kaveri voittaa pääosapystin ja heittää Michael-Fassbenderin-golfinkestävä-heijari-vitsejä!

- Naimisissa olevat Felicity Huffman ja William H. Macy eivät tyytyneet juontajina pelkkiin sanoihin vaan luikauttivat söpön laulun, kaksiäänisesti.

- Jane Lynch + Tina Fey = HIGHlarious. Nämä komediennet pitää saada yhteen, johonkin.

- Mistä vetoa, ettei Mark “Marky-Mark” Wahlberg osannut lausua The Artistin pääosan Jean Dujardinin nimeä ja vieritti siksi kunnian Jessica Bielille jolta ranskaärrät sujuivatkin oikein mallikkaasti.

- Kiitospuheessaan Dujardin kanavoi mykkäelokuvarooliaan sanomalla “As Douglas Fairbanks would say: ” ja vain liikuttelemalla suutaan. Jo tämän näytteen perusteella (ja Fairbanks-diggarina) olen melko varma, että tulen pitämään The Artistista. Isosti.

Golden Globe-voittaja Jean Dujardin tuulettaa.

- Sidney Poitierin sanat Cecil B. DeMille-elämäntyöpalkinnon saavalle Morgan Freemanille koskettivat, mutta elokuvapotpuri Freemanin uran varrelta oli jälleen liian siirappia, viime vuoden Robert De Niro malliin.

- Claire Danes viittasi ihanasti draamasarjan naispääosan kiitospuheessaan Niin sanottuun elämään (1994-1995). Danes voitti ensimmäisen kolmesta Golden Globestaan Angela Chasen roolista viidentoista vanhana. Hän oli niin järkyttynyt voitosta että unohti kiittää vanhempiaan.

Katsoin sarjan ensikerran ala-asteella, olin kai 10 tai 11. Se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Oscar-ehdokkuudet julkistetaan viikon päästä, tiistaina 24. tammikuuta.

Teattereissa: Shame.

Ohjaus: Steve McQueen

Käsikirjoitus: Steve McQueen ja Abi Morgan

–

Aluksi lienee paikallaan muistuttaa, että brittiläinen videotaiteilija ja ohjaaja Steve McQueen ja amerikkalainen ja vuonna 1980 kuollut elokuvanäyttelijä Steve McQueen eivät ole sama henkilö.

Nykytaiteilija Steve McQueen asettaa riman vielä debyyttiään, armotonta IRA-kuvaus Hungeria (2008) korkeammalle. Shame on täydellinen elokuva, viiltävä ja eleginen tutkielma särkyneen ihmisen tyhjyyteen paosta.

Shame (2011)

Hungerissa nälkälakkoon kuolevaa Bobby Sandsia esittänyt Michael Fassbender nousi elokuvan myötä yleiseen tietoisuuteen. Shamen tuskaisessa addiktiokuvauksessa Fassbender käyttää jälleen kehoaan mutta olennaista on silmien takainen.

Intensiivinen ja hämmentävän avoin performanssi riisuu näyttelijän luuhun asti. Fassbender palkittiin jo Venetsian elokuvajuhlilla, hän on ehdolla Kultaisesta maapallosta ja todennäköinen Oscar-kisaaja.

Hänen ansiostaan tulevaisuus näyttää valoisammalta: tämä kansainvälinen ura on vasta alussa.

–

New Yorkissa asuva Brandon on menestyvä, komea, siisti ja seksiriippuvainen. Kyynisen toimistotyön rytmittämä arki pyörii monotonista kehää kliimaksien ympärillä kunnes pikkusisko (Carey Mulligan) saapuu kylään ja tuo menneisyyden haamut lähemmäs.

Shamessa elokuvan muoto on harmoniassa sisällön kanssa alusta loppuun. Alkumontaasista lähtien Brandonin arki näyttäytyy monotonisena ja tyhjänä kehänkiertämisenä. Sean Bobbittin kuvaus ja Joe Walkerin leikkaus ovat avainasemassa.

Brandonin maailma on näennäisesti menestyvän naistenmiehen ja pelurin. Harkitusti sisustettuun yksiöön sopii tuoda vieraita. Korostuneen testosteronipitoisessa työympäristössä kyynisyys on hyve ja puheenparsi loukkaavaa.

Silti Brandon ei tuo ketään kotiinsa vaan valitsee pikapanon kadunkulmassa. Hän kavahtaa kosketusta. Fassbender tuo esille harkituin elein ja minimaalisin ilmein Brandonia kahtiarepivän halun olla jollekulle ja toisaalta pelon. Brandonin kuvaaminen selin korostaa likaisena pidettyyn addiktioon liittyvää häpeää.

Brandon (Michael Fassbender).

Aluksi kukaan ei näytä tarvitsevan Brandonia. Sissy-siskon saapuminen sekoittaa kuviot. Brandonin ja Sissyn, isoveljen ja pikkusiskon välttelevä kiintymyssuhde viestii oidipaalisesta rajanylityksestä.

Elokuvan keskivaiheille sijoittuva laulukohtaus on merkittävä ja varmasti mielipiteitä jakava. Mulligan laulaa herttaisesti New Yorkista lähikuvassa, välillä leikataan drinkkiään siemailevaan Fassbenderiin. Otokset ovat pitkiä, lähes vaivaannuttavia, mutta juuri siksi ne onnistuvat tallentamaan erityislaatuisen liikutuksen hetken niin vaikuttavasti.

–

Shame ei ole helppoa katsottavaa. Se ylittää standardikerronnan rajat koska se ei paljasta korttejaan. Kahden huikean homage-kohtauksen turvin McQueen syöttää katsojien mielikuvituksiin fragmentteja sisarusten lapsuudesta.

Kun kireä Fassbender toistaa toistamistaan “Sissy, get out of my room!”, elokuva ja Brandonin ahdistus siirtyvät kovemmalle tasolle.

Mistä onkaan kyse, kumpikaan ei ole päässyt siitä yli. Sissy reagoi takertumalla, Brandon pakenemalla tyhjyyteen.

Brandon ja Sissy (Carey Mulligan).

Painostavassa kohtauksessa Brandon katsoo ylös ja näkee tuntemattoman parin harrastamassa kovaotteista seksiä hotellihuoneiston ikkunalasia vasten. Tuokion kuluttua näemme Brandonin siellä.

Tällainen “obscene sex” toistuu lopussa kun Brandon kokeilee rajojaan ja katsojaa koetellaan. Enää seksissä ei ole mitään innostavaa tai nautinnollista, se on pakonomaista ja tyhjää toistoliikettä. Addiktio on tie anonyymiyteen ja itsensä kadottamiseen, orgasmin kautta hetkelliseen tyhjyyden, kellumisen, tunteeseen.

Kaunis ja puhdas musiikki (Bachin Goldberg-variaatiot), sälekaihtimien raoista hiipivä armahtava valo ja kuvien asketismi saavat vastavoiman innottomasta pornosta, yökerhomusiikin vertapumppaavasta tahdista ja yön vainoavasta pimeydestä.

Otos vuoteenomasta ja vuoteella valvojasta on vastavalon, komposition ja värien käytön suvereenia osaamista. Kehämäinen ja osin ei-kronologinen kerronta jättää lopun avoimeksi: Muuttuuko mikään?

Elokuvan nostattama kohu vastaa Brandonin lapsellisen esimiehen reaktiota. Naimissa oleva häntäheikki kauhistelee Brandonin kovalevyltä paljastunutta kovan luokan toimintaa. Sama henkilö toistaa surkeita iskuyrityksiään illasta iltaan after work-drinkeillä.

Keskustelua pornosta ympäröi rautainen tekopyhyyden verho. Steve McQueen onnistuu avaamaan sitä ravistelevan suoralla teoksellaan, joka ei itse suostu häpeämään ja jossa ei ole mitään ylimääräistä.

Paras näkemäni elokuva vähään aikaan.

[Muokattu Ylioppilaslehdessä #1/2012 ilmestyneen arvion pohjalta.]

Wes Andersonin “Moonrise Kingdomin” traileri.

Ihania uutisia: yksi lempiohjaajistani pullauttaa tänä vuonna ulos uuden elokuvan. Se kertoo pojasta ja tytöstä jotka karkaavat yhdessä ja hassuista aikuisista jotka etsivät heitä.

Moonrise Kingdom vaikuttaa kaikin puolin Wes Andersonin (s. 1969) oeuvreltä. On hassuja univormuja, omituisia tapoja ja pokerinaamaisia ihmisiä.

Samalla tunnistan trailerista ripauksen jotain tuoretta. Onko Andersonin tyyli jo liian kaluttu vai olisiko tässä ainesta suosikkini Rushmoren (1998) veroiseksi klassikoksi?

Ulkokohtaisen The Darjeeling Limitedin (2007) jälkeen haluan uskoa, että jerkkua löytyy jälleen. Ainakin nukkeanimaatio Fantastic Mr. Fox (2009) oli moitteetonta Andersonia.

Vakiokasvojen Bill Murrayn ja Jason Schwartzmanin lisäksi Moonrise Kingdomin näyttelijäkaartiin kuuluu – uskokaa tai älkää – Bruce Willis. Willis on nyt virallisesti hipster.

Kuolettavan ihanalle Tilda Swintonille ja Schwartzmanille on nutuista päätellen varattu eksentrisimmät roolit. Lapsinäyttelijöiden harteilla on paljon, ennakkotietojen mukaan heillä on runsaasti valkokangasaikaa.

Heleät pastellit, punainen, sininen ja keksipaketinkeltainen luovat suloista periodifiilistä. Eniten Moonrise Kingdom tuo mieleeni Andersonin kolmannen täyspitkän, The Royal Tenenbaumsin (2001). Siinäkin tyttö ja poika karkaavat yhdessä (tosin vain yhdeksi yöksi ja luonnonhistorialliseen museoon) ja siinäkin on näytelmä.

Nopeat: Jussi-ehdokkaat & Äänestä paras elokuvajuliste.

Parhaiden kotimaisten elokuvien Jussi-ehdokkuudet julkistettiin tänään.

Eniten ehdokkuuksia keräsi Aki Kaurismäen Le Havre (9 kpl), Sakari Kirjavaisen Hiljaisuus (7) ja Zaida Bergrothin Hyvä poika (7).

Lauri Tilkanen ja Joonas Saartamo elokuvassa Hiljaisuus (2011).

Yllätyksiä ei siis tullut: Cannesissa parhaasta elokuvasta kilpaillut ja Suomen Oscar-ehdokas Le Havre on arvokkain suomalainen vientituote, vielä. Bergrothin ja Jan Forsströmin käsikirjoittama Hyvä poika on ravisuttavan tuore elokuva, äärimmäisen fiksusti kirjoitettu ja kautta linjan loistavaa näyttelijäntyötä. Elina Knihtilä on suosikkini parhaan naispääosan palkintosijaan.

Jatkosodan uhreista kertovaa Hiljaisuutta en harmikseni ole vielä nähnyt. Se on hyvin kehuttu, myös elokuvan tapahtumapaikalla asunut mummoni oli vaikuttunut.

Dokumenttikategoriassa ehdolla oleva Mia Halmeen Ikuisesti sinun, tarinoita huostaanotetuista lapsista ja sijaisperheistä, on nähtävissä vielä 6 päivää YLE Areenassa. Näin sen vasta tällä viikolla ja tykästyin elokuvan unenomaiseen tyyliin ja rauhalliseen tahtiin. Suosittelen lämpimästi.

Jussi-patsaat jaetaan 29. tammikuuta. Alta löydät ehdokkaat sarjoittain.

Ennen sitä: käykää äänestämässä vuoden 2011 parasta kotimaista elokuvajulistetta!

Oma ääneni meni puntaroinnin jälkeen Syvälle salatulle. Koska Krista Kososen pisamat.

Syvälle salattu (2011).

–

PARAS ELOKUVA
Hiljaisuus – tuottajat Joonas Berghäll, Alf Hemming ja Petri Rossi
Hyvä poika – tuottajat Misha Jaari, Mark Lwoff ja Elli Toivoniemi
Le Havre – tuottaja Aki Kaurismäki

OHJAUS
Hyvä poika – Zaida Bergroth
Le Havre – Aki Kaurismäki
Varasto – Taru Mäkelä

MIESPÄÄOSA
Hiljaisuus- Joonas Saartamo
Hyvä poika – Samuli Niittymäki
Kotirauha – Samuli Edelmann

NAISPÄÄOSA
Hyvä poika – Elina Knihtilä
Missä kuljimme kerran – Jessica Grabowsky
Syvälle salattu – Krista Kosonen

MIESSIVUOSA
Hiljaisuus – Ilkka Heiskanen
Le Havre – Jean-Pierre Darroussin
Pussikaljaelokuva – Ylermi Rajamaa

NAISSIVUOSA
Hyvä poika – Anna Paavilainen
Le Havre – Elina Salo
Varasto – Hannele Lauri

KÄSIKIRJOITUS
Hiljaisuus – Esko Salervo
Hyvä poika – Zaida Bergroth ja Jan Forsström
Le Havre – Aki Kaurismäki

KUVAUS
Hella W – Peter Flinckenberg
Le Havre – Timo Salminen
Likainen pommi – Hena Blomberg

MUSIIKKI
Hiljaisuus – Timo Hietala
Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri – Timo Kahilainen ja Janne Louhivuori
Matka Edeniin – Pascal Gaigne

ÄÄNISUUNNITTELU
Hiljaisuus – Olli Huhtanen ja Pietari Koskinen
Hyvä poika – Micke Nyström
Likainen pommi – Pasi Peni

LEIKKAUS
Le Havre – Timo Linnasalo
Likainen pommi – Iikka Hesse
Pussikaljaelokuva – Harri Ylönen

LAVASTUS
Hella W – Kari Kankaanpää
Hiljaisuus – Tiina Tuovinen ja Jukka Uusitalo
Le Havre – Wouter Zoon

PUKUSUUNNITTELU
Hella W – Anu Pirilä
Iris – Riitta Peteri
Le Havre – Fred Cambier

DOKUMENTTIELOKUVA
Ikuisesti sinun – Mia Halme
Salla – Selling the Silence – Markku Tuurna
Tuntematon emäntä – Elina Kivihalme

Teattereissa: J. Edgar.

Ohjaus: Clint Eastwood

Käsikirjoitus: Dustin Lance Black

–

Ja äkkiä, Clint Eastwood ohjaa kahden miehen koskettavan ja intiimin rakkaustarinan. Fasistisesta mulkerosta ja tämän ykkösmiehestä.

Leukani loksahti!

Sen lisäksi J. Edgar on erinomaisesti kerrottu ajankuva. Leonardo DiCaprio tekee hienoa työtä, osin paksun naamion takaa.

J. Edgar (2011).

J. Edgar kertoo FBI:n nokkamiehestä J. Edgar Hooverista. Hänet muistetaan kommunismivainoista ja rikostutkinnan edistämisestä.

Hoover aloitti uransa Yhdysvaltain oikeusministeriöstä ja eteni sieltä valtion tutkimuslaitoksen johtoon (hän lisäsi itse etuliitteen “Federal” vuonna 1935). Hän johti virastoa itsevaltaisesti kuolemaansa saakka ja määräsi samalla monien historiaan piirtyneiden rikollisten, kuten John Dillingerin, pidätykset.

Hoover muistetaan ahdasmielisenä kiihkoilijana, joka vastusti ankarasti mustien, naisten ja homojen oikeuksia. Hän ei koskaan mennyt naimisiin vaan asui äitinsä (Judi Dench) kanssa tämän kuolemaan asti.

Näiden faktojen ohella Hooverista liikkuu monenlaisia huhuja. Yhden mukaan hän piti salaista arkistoa Yhdysvaltojen kaikista merkkihenkilöistä ja käytti tietoja sumeilematta valta-asemansa pönkittämiseen.

Ajan amerikkalaiset uskoivat, että sarjakuvissa konnat rautoihin pistänyt pukusankari tykkäsi pukeutua siviilissä naisten vaatteisiin.

Ristiinpukeutuminen oli ajan tavan mukainen sateenvarjotermi homoudelle. Ainakin näin tulkitsee J. Edgarin käsikirjoittaja Dustin Lance Black, joka sai käsikirjoitus-Oscarin Milkistä (2008).

Harvey Milk (Sean Penn) ja pormestari Moscone (Victor Garber) elokuvassa Milk (2008).

Se kertoo San Franciscon kaupunginvaltuustoon nousseesta Harvey Milkistä jonka entinen kollega Dan White ampui. Harvey Milk oli poliitikko ja avoimesti homo. Lance Blackin kertomuksessa hän ymmärtää, että suojellakseen omia etujaan gay-yhteisön on kahmittava käsiinsä valtaa isolla veellä.

Epäluuloisen ajan tukahdutettu ja moniongelmainen lapsi John Edgar Hoover käyttää samaa periaatetta luodessaan itsensä syvälle vallihautojen ja muurien suojaan.

Kun kotikuistilla kummittelee oikea ajankuva, järkensä menettänyt isähahmo, ja jyrkkä äiti ilmoittaa ottavansa mieluummin kuolleen kuin homon pojan, ratkaisu on ymmärrettävä.

–

J. Edgar on elokuva miehestä joka aiheutti harmia niin monelle, itsensä mukaanlukien; aggressiivisesta ja loputtomiin paasaavasta puristista joka salakuunteli toisten seksiseikkailuja mutta kielsi ne visusti itseltään ja rakkailtaan.

J. Edgar on myös todiste siitä, että Leonardo DiCaprio se vain paranee vanhetessaan, vähän kuin viini. Hän on erinomainen valinta vimmaiseen ja vaikeaan rooliin, jossa puolet ajasta kuluu paksun geriatriamaskin alla.

Vanhusmeikit häiritsevät taatusti enemmän näyttelijöitä kuin katsojia.

Valon ja varjon kontrasteilla pelaavan elokuvan kerronta pallottelee ihmeellisen kevyesti eri aikakausien, Hooverin uran ja vanhuuspäivien välillä. Charles Lindbergin lapsen kidnappaus -tarinanlanka katkoo varsinaista emotionaalista ydintä, Hooverin suhdetta alaiseensa Clyde Tolsoniin (Armie Hammer).

J. Edgar Hoover (DiCaprio) ja Tolson (Hammer) kongressin edessä.

Elokuva alkaa vuodesta 1919 eikä sen jälkeen vuosilukuja viljellä. DiCaprion mustasilmäinen kiihkoilija etenee urallaan nopeasti, siitäkin huolimatta että hänellä ei ole yhtään ystävää, jos äitiä (Judi Dench) ei lasketa.

Jos sellainen ilmaantuu, Hoover sitoo hänet äkkiä työllä itseensä. Näin käy esimerkiksi Helen Gandylle (Naomi Watts), mielenkiintoiselle ja etäiseksi jäävälle nuorelle naiselle jonka Hoover nimittää epäonnistuneiden treffien jälkeen yksityissihteerikseen.

Clyde Tolsonin Hoover tapaa bisnesillallisella. Kohtauksessa on valtavaa vetovoimaa, kaikki ymmärtävät heti että pitkäripsinen korsto tekee suuren vaikutuksen viimeistellystä ulkomuodosta pitävään Hooveriin.

Siitä lähtien suhde etenee kuin kenen tahansa: lounaita, illallisia, yhteisiä lomamatkoja. Hooverin oikeana kätenä ja ihailijana Tolson seuraa häntä kaikkialle; kongressin kuulusteluihin, juhliin, laukkakisoihin. Kun Hooverin äidistä aika jättää, pari muuttaa saman katon alle.

Näin kävi tosielämässäkin.

Varmasta ohjaustyylistään tunnettu Clint Eastwood piirtää kuvan henkilöistään maltillisin vedoin: ei alleviivauksia, ei turhia rummutuksia. Asia esitellään ja sen jälkeen se jätetään. Esimerkkinä tästä on Hooverin bakteerikammo joka toistuu vain kahdessa kohtauksessa.

Hauskana anekdoottina Hoover ja Tolson käyvät Garfieldilla pukuostoksilla, kuin kaksi iloista dandya. He kommentoivat surutta muiden vaatetusta ja kuiskivat seurassa kuin pikkutytöt. Ulkokuoren korostettu puunaus on täydellinen metafora omaa kuvaansa vimmaisesti ylläpitävälle miehelle.

Kuvakulmien valinnalla Tolson ja Hoover ovat usein lähekkäin, vaikka he todellisuudessa istuisivat metrin päässä toisistaan.

Intiimi illallinen kahdelle.

Minusta elokuvan ainoa vakava virhe tapahtuu kohtauksessa, jossa emotionaalinen jännite on kovimmillaan: hotellihuoneessa jossa Hoover ja Tolson todella kohtaavat toisensa.

Konservatiivi-Eastwood leikkaa kiireellä intiimistä ja emotionaalisesti raa’asta kohtauksesta pois rikostutkimukseen ja ydinperheen hätään, kuin rauhoitellen katsojia.

Se on ehdottomasti väärä nuotti, epäluottamuslause käsikirjoitukselle ja katsojille.

–

Kiintoisana yksityiskohtana Eastwood ei tee haloota julkimoista. Kun Hoover ja Tolson illallistavat musikaalitähti Ginger Rogersin seurueessa, vain katsoja joka tietää etukäteen miltä Ginger (oikealta nimeltään Virginia McMath) näyttää, voi tunnistaa hänet.

Presidenteistä Franklin D. Rooseveltia tai John F. Kennedyä ei näytetä lainkaan, he ovat elokuvissa vain ääniä oven takaa.

Samanlainen ääni on lopulta John Edgar Hooverkin. Tämän elokuvan monitahoinen ja varovaisen kriittinen luonnostelma on totuudellinen siinä missä jokin toinenkin.

Oikea J. Edgar jää aina mysteeriksi.

Teattereissa: Sherlock Holmes: A Game of Shadows, My Week with Marilyn.

Holmes, Holmesin veli ja Watson: RDJ, Fry ja Law.

Stephen Fryn eksentrinen Mycroft Holmes, dandy, nudisti ja kuuluisan salapoliisin isoveli, on parasta mitä Sherlock Holmes: A Game of Shadowsilla on tarjota.

Guy Ritchien ensimmäinen Arthur Conan Doyle-ohjaus oli yllättävän näppärä ja innostava toimintaseikkailu. Robert Downey Jr:n Sherlock Holmesin ja Jude Law’n Watsonin kemiat toimivat, ulkonäkö oli sopivasti nokinen.

Liha tummui nokkelin päättelyketju-hidastuksin.

Sherlock Holmes 2 on käsikirjoituksellinen floppi. Michele ja Kieran Mulroney vastasivat huvipuistoajelua muistuttavasta rakenteesta, joka on naiivi, turhia kierroksia tekevä ja älyllisesti laiska: henkilöitä kiidätetään paikasta toiseen heppoisin perustein ja katsojan vain odotetaan innostuvan (“jee, äkkilähtö Pariisiin!”).

Ärsyttävästi jatko-osa toistaa paljolti ykkösen temppuja (fyysinen murjominen, Holmesin visualisoidut dedusointi-ekstrapoloinnit, jäkätys) mutta innottomasti.

Asetehdas-episodi olisi pitänyt kumittaa jo kirjoituspöydällä. Se on suunnitelty vain viivyttämään turhaan suurta lopputaistelua, niin kutsuttua grande finalea jossa kaksi suurmiestä tekee viimeisen siirtonsa.

Professori James Moriarty (Jared Harris) Holmes taustalla.

Jared Harrisin Professori Moriarty jää Harrisin tunnetuimman työn, Mad Menin sävyisän kapinallisen Lane Pricen varjoon. Hahmo tuntuu raakileelta ja karismattomalta.

Varjoon jää myös Moriartyn metkuilu. Jäljet johtavat sylttytehtaalle eli käsikirjoitukseen.

Kaiken häsläämisen syy, Moriartyn maailmanvalloitussuunnitelma, on liian rahvaanomainen ja yksioikoinen miehelle joka on paitsi Holmesin älyllinen vertainen, professori, tiedemies, kirjailija, tähtiluennoitsija, myös “pääministerin läheinen ystävä”.

Myönnän, että RDJ:n ja Lawn “bromance” koskettaa yhä. Law on erinomainen vihaisena ja Downey Jr:n brittiaksentin ansiosta hassun neliskanttinen ja tauoton höpötys on parhaimmillaan meditatiivista.

Se ei riitä kompensoimaan tyhjää meluavaa ja puuduttavaksi äityvää toimintaa.

–

Olen nähnyt Norma Jeanin (Michelle Williams) kylvyssä.

Simon Curtisin My Week with Marilyn on onnistunut elokuva kahden taiteilijan kohtaamisesta. Se on kohteensa näköinen (pinnalta kupliva, kipua väläyttävä), kevyt ja viihdyttävä näyttelijäntyön alttari, kolmen tähden elämäkerta vesilasissa.

Tosin, olisin nauttinut tarinasta enemmän ilman Eddie Redmaynen esittämää Colin Clark-näkökulmahahmoa. Koko “noviisi ja tähti”-asetelma on hivenen epäilyttävä, julkaisihan oikea Clark muistelmansa vasta kun kaikki tarinan kannalta keskeiset hahmot olivat heittäneet henkensä.

Kuolleet eivät kyseenalaista tai kiellä.

Sadulta tuntuvan tarinan tapahtumat sijoittuvat Englantiin, oikean elokuvan Prinssi ja revyytyttö (1957) kuvauksiin. Juuri avioitunut Hollywood-tähti Marilyn Monroe (Michelle Williams) ja kuningaskunnan ylpeys, teatterisuuruus Sir Laurence Olivier (Kenneth Branagh), ovat pääosissa produktiossa, jonka olemassaolon tarkoitus on tehdä toisesta elokuvatähti ja toisesta vakavasti otettava näyttelijä.

Marilyn elää jatkuvassa lääkehuurussa, maanis-depressiivisessä limbossa hän takeltelee repliikeissään ja on hankala. Vastalahjaksi kärtty-Olivier on julma ja kateellinen. Kaikesta Shakespeare-lausunnasta huolimatta hän ei ikinä tavoita Marilyniä.

Vaistonvaraista tähteyttä kun ei voi opettaa.

Oikeat Marilyn ja Olivier: The Prince and the Showgirl (1957).

Nahkassaan aina epämukava Marilyn yrittää epätoivoisesti muuntua joksikin toiseksi, vaikka hän on upea kun toimii luontaisesti. Upeuden varjopuolena ovat pelko, kateus ja halveksunta. Huorittelu tulee esiin useaan otteeseen muuten ultrakepeässä elokuvassa. Korostetun huoleton tahti on ajoittain liikaa, kertoohan elokuva kaikista traagisimman tähtitarinan.

My Week with Marilyn onnistuu tavoittamaan jotain ihmisyydestä. Olet vain niin hyvä kuin itse uskot olevasi. Vaikka metodinäyttelemisen opettaja Paula Strasberg (Zöe Wanamaker) kuinka polvistuu Marilynin jalkojen ääreen, vaikka miehet ja naiset yhtä lailla lakoavat hänet nähdessään, mikään ei korvaa omanarvontuntoa ja itseluottamusta.

Herkkyydessään raaka Williams onnistuu kuvastamaan tätä kaikkea upeasti. Kun Marilyn viimein kaikkien viivästysten ja hajoamisten jälkeen heittäytyy kohtaukseen, katsoja pidättää hengitystä kuvausryhmän kanssa.

Williamsin seuraaminen on taianomaista, ja silti hän ei ole mikään hengetön kopio. Vaikuttava roolityö vaatii aina tulkintaa, oli kyse kaikkien tuntemasta henkilöstä tai ei. Se lähtee näyttelijästä itsestään, hänen omasta persoonallisuudestaan.

Dawson’s Creekin (1998-2003) Jennystä asti olen hiukan pelännyt Williamsin heittäytymistä. Kun hän nauraa, hän todella antautuu ja asettuu alttiiksi haavoittumiselle.

Aivan kuin Norma Jean.

Kenneth Branagh, itsekin kuuluisa Shakespeare-näyttelijä, on ihanan pröystäilevä Olivierina. The Guardianin Peter Bradshaw’ta lainatakseni hän on kuin syntynyt tähän rooliin. Branaghia odottaa aika varmasti sivuosaehdokkuus, Williamsia pääosa.

Olivier (Kenneth Branagh) päästelee höyryjä, juoksupoika Colin (Eddie Redmayne) kuuntelee.

Aikuistunut Dominic Cooper tekee vakuuttavan sivuroolin managerina.

Poikkeavan performanssin tarjoilee 90-luvun naistähti Julia Ormond Vivien Leigh’nä. Tuulen Viemään (1939) ja Viettelysten vaunun (1951) perusteella odotin suurisilmäistä ja -eleistä tähteä. Ormondin rekisteri on taas aina ollut kapea.

Kauniisti rypistyneenä leidinä hän tuo vanhaan diivaan loukattua egoa ja hiljaista vetäytyvyyttä. Ilme on hämmentävän sama, kasvonpiirteiden puuttuvasta yhtäläisyydestä huolimatta.

Jännittävästi pidin tästä yllätyksestä.

Vuoden 2011 Top 10.

Ja taas mennään!

On aika vuoden 2011 top10-elokuvalistauksen. En nauti vääntämisestä niin paljon että tekisin erilliset Suomessa teatterilevityksen saaneille ja festivaalielokuville, siitä jo etukäteispahoittelut mahdollisille mielensäpahoittajille.

Osa elokuvista on valmistunut jo aiemmin.

Mukana on 6 yleisessä teatterilevityksessä pyörinyttä elokuvaa ja 4 festivaalihelmeä. Kymmenestä elokuvasta kolme olen nähnyt enemmän kuin kerran ja yhden kolmesti (no arvatkaa).

Suosittelen kaikkia alla olevia elokuvia erityisellä lämmöllä.

–

10. Mike Leigh: Vuosi elämästä (Another Year, 2010)

Tom (Jim Broadbent), Mary (Lesley Manville) ja Gerri (Ruth Sheen) köykkivät elokuvassa Vuosi elämästä (2011).

Ihmissuhdedraaman taituri Mike Leigh yllätti ja teki yhden parhaista elokuvistaan.

Another Year on tarina onnellisesta pariskunnasta, Tomista (Jom Broadbent) ja Gerristä (Ruth Sheen), ja heidän onnettomasta ystävästään Marystä (Leslie Manville). Vuodenaikojen luontevasti rytmittämä draama kertoo ystävysten arjesta, töistä, huveista ja murheista.

Myös käsikirjoituksesta vastannut Leigh luottaa varmoihin ja inhimillisiin hahmoihinsa.

Pikkuhiljaa selviää, että Mary on se sirkka joka soitteli koko kesän. Sinnittely ei auta, tilaisuudet tuntuvat kulkeneen ohi.

Another Year on surullisista nuoteistaan huolimatta huikean lämmin ja kauniin elliptinen tarina. Se kertoo ihmisten valinnoista ja työstä, jota jokaisen on Leigh’n mukaan tehtävä onnensa eteen.

Manville tekee roolissa pelottavaa työtä; myötähäpeän, säälin ja onnen sekaiset tunteet täyttävät rinnan.

9. Sophie Fiennes: Over Your Cities Grass Will Grow (2010)

Over Your Cities Grass Will Grow (2010.

Slavoj Žižek-dokkari Pervert’s Guide to Cineman (2006) ohjannut Sophie Fiennes tekee jo seuraavaa dokumenttiaan, jälleen kerran Slovenian filosofi-supertähdestä.

Siinä välissä Fiennes ohjasi tämän hypnoottisen seurantadokumentin saksalaistaiteilija Ansel Kieferin työskentelystä.

Jossain päin Ranskan maaseutua on Kieferin valtakunta, täynnä omituisia rakennelmia, kolossaalisia maalauksia, kallioluolia, patsaita. Kamera zoomaa hitaasti halki tilojen viidakon tai seuraa Kieferin teosten valmistumista jättimäisissä halleissa.

On ihmeellistä, miten materiaaliselta kaikki taide Fiennesin elokuvakameran läpi tuntuu. Elokuva erityisesti taiteesta innostuneille.

8. Katell Quillévéré: Love like Poison (Un poison violent, 2010)

Un Poison Violent (2010).

R&A-festivaalin tuntematon yllättäjä! Love like Poison on iki-ihana ja vahvan näkemyksellinen esikoisohjaus.

Nuori uskovainen Anna (luonteva Clara Augarde) elää ranskalaisessa maalaiskylässä viattomuuttaan, jota nakertavat aikuisten vaikeudet. Quillévéré (s. 1980) käsittelee osoittelemattoman kypsästi hankalia asioita: uskontoa ja vakaumusta, seksuaalisuutta, fyysisen kauneuden katoavaisuutta.

Lopputulos on täydellisen pituinen, tasapainotettu ja herkkä kasvukertomus. Oikea helmi.

7. Béla Tarr, Ágnes Hranitzky: A torinói ló (The Turin Horse, 2011)

Tarrin majesteettisen kolkko ja mestarillisesti luotu visio filosofi Friedrich Nietzschen nimiin pistetystä väläyksestä: jumalaa ei ole, ihminen on yksin.

Mustavalkoinen ja minuuttien pituisista otoksista luotu elokuva kertoo köyhistä maanviljelijöistä kaiken hävittävän hiekkamyrskyn armoilla. Hevonen kieltäytyy tottelemasta. Mustalaiset kiusaavat. Kohta on jäljellä vain raakaa perunaa syötäväksi.

Tytär (Erika Bók) laverilla Tarrin mestariteoksessa (2011).

Mökin säkkipimeys ja henkilöhahmojen rahvaanomaisuus ja eleettömyys liikuttavat syvästi. Mieleen nousee Van Goghin Perunansyöjät (1885), maalaus rutiköyhistä.

Taustalla soi Mihály Vigin halki toisteinen melodia, surumielisen kohtalokas ja raskassoutuinen viulusävelmä.

6. Ulrich Köhler: Schlafkrankheit (The Sleeping Sickness, 2011)

Alex (Jean-Christophe Folly) katselee Ebbon (Pierre Bokma) ja Gaspardin (Hippolyte Girardot) perään elokuvassa Schlafkrankheit (2011).

Köhlerin kuumeinen meditaatio Afrikan ja Euroopan, vanhojen siirtomaaisien, suhteesta nousi Espoo Ciné-ohjelmistoni kärkeen. Arvoituksellinen loppukin sopii kahtia jaettuun teokseen oivasti.

Sleeping Sicknessissä saksalainen lääkäri (Pierre Bokma) tekee kotiinpaluuta vuosien työrupeamaltaan Afrikassa. Hän on parantanut unitautia, parasiitin aiheuttamaa kuumetilaa. Jälkipuoliskolla musta kaupunkilaislääkäri saapuu tutkimaan samaisen projektin onnistumista keskellä viidakkoa.

Huikea paraabeli rakentuu hiljalleen, monentasoinen teoria kohtaa todellisuuden.

Seuraavista olen kirjoittanut niin paljon, että kannattaa lukea alkuperäinen arvio.

5. Pedro Almódovar: Iho jossa elän (La piel que habito, 2011)

Elena Anaya venyttelee elokuvassa Iho jossa elän (2011).

Almodóvar-mestariteos, aivot sulattavan nyrjähtänyt, kuumeinen ja kunnianhimoinen trilleri. Elokuva naurattaa, itkettää, saa kiemurtelemaan penkissä, hermostumaan ja kävelemään lopputekstien rullatessa pois teatterista silmät lasittuneina.

Näin kävi ainakin minulle.

4. Lars Von Trier: Melancholia (2011)

Von Trierin häikäisevän kaunis, kursailematon ja puhutteleva oodi masentuneille ammentaa taidehistorian kaanonista. Kirsten Dunstin työskentelyä ei voi katsoa suu kiinni.

3. Asghar Farhadi: Nader ja Simin: Ero (Jodaeiye Nader az Simin, 2011)

Parasta ihmissuhdedraamaa, älykästä henkilökuvausta ja viisasta teemojen käsittelyä koko vuonna. Yhteiskunnallinen Nader ja Simin: Ero kestää katsomisia.

Kuten myös Leila Hatami.

2. Terrence Malick: The Tree of Life (2011)

The Tree of Life (2011).

Viimeiseen asti hiottu mestarityö on huikeimmillaan kallisarvoisten ja ohikiitävien hetkien kuvauksessaan. Malickin henkinen kotiinpaluu on samalla kertomus kaiken synnystä ja lopusta, elämästä, kuolemasta, hetkellisyydestä ja ikuisuudesta.

Sen kuvaama armo ei ole vain uskonnollista vaan hengellistä, spirituaalista ja ylevöittävää. Vuoden elokuvakokemus.

1. Nicolas Winding Refn: Drive (2011)

Vuoden odotetuin elokuva, Malickin elämänpuun ohella, lunasti paikkansa.

Drive on paitsi silmäkarkki ja elokuvatekninen taidonnäyte, valo- ja kameratyöskentelyn, leikkauksen ja digitaalisen tarkkuuden juhlaa, myös vakuuttava kosto/rakkaustarina. Dramaturgia voi löystyä loppua kohden mutta kokonaisuutena (Goslingin myyttinen roolityö, räjähtävä väkivallan estetiikka, Kavinskyllä voidellut kohtaukset, kaikesta irrallaan ajelehtiva Enkelten kaupunki) Drive on nautinto.

Ajaja (Ryan Gosling) radalla elokuvassa Drive (2011).

Henkilöiden – Ajajan, Irenen, Benicion, Shannonin – kohtaloista välittää oikeasti.

–

+ Bonus: Atom Egoyan: Suloinen ikuisuus (The Sweet Hereafter, 1997)

The Sweet Hereafter (1997).

Tapasin ohjaaja Egoyanin kesällä Sodankylän elokuvajuhlilla. Cannesin Grand Prix’lla palkittu Suloinen ikuisuus näytettiin festivaaleilla muiden Egoyanin elokuvien kanssa.

Se on monitulkintainen ja aavemainen kertomus kyläyhteisöstä, joka yrittää selvitä kauheasta tragediasta: koulubussi suistuu lumiselta tieltä jäälle ja 20 lasta kuolee. Ian Holmin esittämä kylmäkiskoinen asianajaja usuttaa vanhempia laittamaan syylliset vastuuseen. Hän on menettänyt kontaktin omaan lapseensa.

Hamelnin pillipiipari johdatti tarinan lapset vuoren sisään, rangaistukseksi vanhempien petoksista. Egoyan tutkii samaa teemaa kylmäävän tarkkasilmäisesti.

Häiritsevä, upealla musiikilla valeltu merkkiteos.