Ah, maanantai. Olo on ihan veto pois, eikä ihme: koko viikonloppu oli yhtä menemistä, oli DocPoint, leffablogimiitti ja pienet jälleennäkemispirskeet ystäväporukalla.
Alkuperäisen Brighton Rockin (1947) juliste.
Elokuvablogin Päivi, Geek is the New Blackin Mikaela, twilight colan bubble ja Entertaining or Elsen Marja järjestivät suurella vaivalla tapaamisen elokuvista enemmän ja vähemmän vakavasti bloggaaville perjantai-iltana.
Aluksi jengiämme hemmoteltiin ennakkonäytöksellä Kino Engelissä. Elokuvana oli Cinema Mondon levittämä ja 4.2. teattereihin pärähtävä uusintafilmatisointi Brighton Rock, josta lisää myöhemmin.
Engeliltä ilta jatkui Amarillon kabinetissa ruoan ja juoman merkeissä. Oli haastavaa leffavisaa (kiitokset Päiville!), sielukasta väittelyä ja jatkot irkkupubissa – suurkiitokset vielä niin järjestäjille kuin kaltaisilleni osanottajille (tiinanen, Anzi, ravenwaves, Lauri ja Jouko~) erittäin onnistuneesta ja rennosta iltamasta. Pian uudestaan!
–
Maailmalta: Amy Chuan Battle Hymn of the Tiger Mother kuohuttaa Yhdysvalloissa ja vähän muuallakin.
Kohkaus osui silmiini eilen kun Kari Huhta sivusi aihetta Hesarin Merkintöjä-palstalla ja Elisabeth Kolbert tämän päivän New Yorkerissa.
Tiikeriäiti Amy Chua vauhdissa.
Pähkinänkuoressa: Amy Chua on kiinalaisemigranttien lapsi, Harvardin käynyt oikeustieteen professori Yalen yliopistossa sekä kahden pienen tyttären äiti. Battle Hymn of the Tiger Mother- kirjassaan Chua kertoo kasvatusmetodeistaan: ei leikkimistä, ei yökyläilyä, ei huonosti piirrettyjä äitienpäiväkortteja (kirjassa Chua kertoo paiskanneensa tökerön hymynaamakortin päin tyttäriänsä sanoen “En halua tätä, haluan paremman.”).
Chua ei myöskään salli yhtään kymppiä huonompaa kouluarvosanaa, poikkeuksina liikunta ja draama. Sophia harjoittelee pianon-, Lulu viulunsoittoa neljä-viisi tuntia päivässä. Sittemmin Lulu on saanut vaihtaa viulun tennikseen, niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin.
Chuan teksti on New Yorkerin Kolbertin mukaan yksitasoista ja tönkköä, instropektiosta ja kriittisesta otteesta voi vain unelmoida. Sanoma tulee kuitenkin selväksi:
Armeijaa muistuttava komennus tuottaa tulosta. Tytöt kantavat kymppejä kotiin ja Sophiasta on kehkeytynyt jo mestariluokan pianisti.
Länsimainen, lapsen kehumiseen ja luovaan leikkiin nojaava kasvatus on tehotonta verrattuna kiinalaiseen keskusjohtoiseen tekniikkaan jossa vaihtoehtoja ei tarjota.
Chuan kommentit ovat erittäin ajankohtaisia kun katsoo maailmanpolitiikkaa. Shanghai vei juuri kärkisijan PISA-tutkimuksessa (ykköspaikan menettänyt Suomi sijoittui toiseksi, yhdessä Singaporen ja Hong Kongin kanssa). USA:n presidentti Barack Obama puhui koulutuksen tärkeydestä ja koulumenestyksestä State of the Nation- puheessaan.
Kiinan ja muiden “itämaiden” taloudellinen nousu ennakoi niiden tiukentuvaa otetta parhaiden tieteilijöiden, taiteilijoiden ja muiden valta-asemaa mittaavien saavutusten listoilla.
Huomionarvoista: Missään Chuan tiikeriemoiluun liittyvässä tekstissä ei mainita suoraan tyttöjen onnellisuutta tai henkistä hyvinvointia, kuinka tasapainoisia, itsenäisiä tai altruistisia he ovat.
Sellaista onkin paljon vaikeampi mitata kuin esimerkiksi suoraa faktatietoa matematiikassa pärjäämisestä. Kyse on myös eriävistä arvoista ja painotuksista, esimerkiksi kuuliaisuuden tai oma-aloitteisuuden preferoimisesta.
“Yes, you can brute-force any kid to learn to play the piano—just precisely like his or her billion neighbors. But you’ll never get a Jimi Hendrix that way”, Wall Street Journalin nettikeskustelussa muistutetaan.
Niinpä, Jimi Hendrixiksi tulemisessa on ehkä kyse enemmän ajelehtimisesta ja sattumasta, ilmiöstä jota Amy Chua ei näytä suvaitsevan lainkaan.
Jos yksioikoinen ja yhteiskunnalliset meriitit täyttävä menestys on vanhemmalle tärkeintä, Amyn opeilla voi varmasti päästä “pitkälle”. Lapsi voi myös saada ahdistuskohtauksen ja hypätä metron alle.
Ajatuksia?
–
Maanantain piristykseksi: Jesse Eisenberg juonsi viikonlopun Saturday Night Liven ja arvaahan sen, mistä juttua revittiin..
Heti alkumonologissaan Eisenberg otti puheeksi The Social Networkin ja eipä aikaakaan kun oikea Facebookin omistaja Mark Zuckerberg teki visiitin.
Mukana myös superhauska ja hurmaava Andy Samberg vale-Zuckerina. Ja mikä parasta, tämä voi ihan oikeasti olla se ensimmäinen kerta kun Zuckerberg ja Eisenberg tapaavat. Sambergia lainaten: “AWWWKWARD!” ^_^.
Stick around~.
Hauskaa oli, mutta heti ilmoitan, että en paljonkaan tehnyt iltaman eteen. Suurin työ oli ehdottomasti Päivin ja Bubble harteilla, uskon.
Kirjoituksestasi muistuu mieleen toinen aasialainen kulttuuri, Japani, jossa nuorille asetetaan valtavat sosiaaliset paineet. He käyvät koulua jonka jälkeen preppaustunneille myöhään iltaan asti ja kotiin vielä tenttaamaan yömyöhään. Hyvään kouluun pääseminen on elinehto, jos haluaa pärjätä elämässään ja kasvojen menettäminen on todella suuri asia. Jotkut murtuvatkin tämän paineen alle ja sulkeutuvat kokonaan maailmalta. Tätä ilmiötä kutsutaan Hikkomoriksi. Pehmeämpi lähestyminen any day, ehkä länsimaisen kasvatuksen ja tiikeriäidin metodit voitaisiin jollain tavoin yhdistää ja inhimillistää? Ei pumpuliin käärimistä, mutta ei myöskään epäinhimillistä kohtelua.
No höpsis, t’was fun ^_^.
Tuo ehdottamasi yhdistäminen kuulostaa minusta oikein diplomaattiselta ja silleen järkevästi hallinnoituna toimivalta ratkaisulta~. Tuo hikkomori on tosiaan mielenkiintoinen ja myös surullinen ilmiö, jota on vaikea muuttaa koska se on niin syvällä yhteiskunnan rakenteissa. Kasvojen menettäminen on länsimaissa niin eri ilmiö, niin vähäinen.. Se pistää todella miettimään ja muistuttaa myös toisten kulttuurien kunnioittamisen tärkeydestä.
No ei kyllä Jimi Hendrixejä noilla metodeilla joo synny. Itselläni on jotenkin sellainen fiilis, että tuollainen kasvatusmetodi jos mikä tappaa kaiken luovuuden. Enkä siis tarkoita nyt taiteellisuutta, vaan ylipäätään arjessa pärjäämiseen tarvittavan luovuuden. Tuollainen kasvatushan vain kapeuttaa lapsen ajatusmaailmaa ja tunkee johonkin menestysputkeen niin väkipakolla, että ei ihme jos hypitään metron alle vain siksi ettei kukaan kertonut ettei elämää voi opetella kirjasta pänttäämällä. Okei, lapsesi saattaa olla seuraava prima ballerina tai nobelisti, mutta entäs sen jälkeen? Who cares? Sitä paitsi uskon myös siihen, että nobelisteiksikin tullaan Jimi Hendrix tyyliin
Arvasin, että heität jotain tuon loppukaneetin tyylistä. Priceless ^_^~.
Ymmärrän, että lapsen ollessa vielä pieni moni asia on vanhemman päätettävissä: meneekö se satubalettiin vai kuvataidekouluun vai futikseen vai alanko opettaa sitä uimaan 2-vuotiaana? Riippuen siitä, miten paljon lasta tukee juuri niissä valituissa asioissa lapsi varmaan myös oppii keskittymään joko moniin juttuihin vai juuri siihen yhteen + kouluun.
Oma arvomaailmani kaipaa valinnanvapautta. Mutta ymmärrän myös, ettei valintoja voi tehdä ennenkuin jotain perspektiiviä on. Tukea, mutta luovasti, eiks je~.
Tukea tarvitaan totta kai ja vanhemmat ovat tärkeitä mahdollisuuden tarjoajia myös. Kannustava kasvatus ja pukkaaminen välillä johonkin suuntaan ei ole mitenkään väärin. Ja tosiaan (kuten alla olevassa bubblen kommentissa todetaan) ei kasvatus ole kaikesta vastuussa, myös lapsi itse on osallinen oman minuutensa muodostumiseen yhtä lailla.
On kyllä todella pöyristyttävän kuuloista meininkiä tällä Chualla, liekö sitten noin raflaava mamma todella. Itse tosiaan lukeudun siihen koulukuntaan, joka sanoisi lapselleen “kunhan teet parhaasi ja olet itse tyytyväinen” , enkä niinkään “tää on kamala, tahdon paremman”. Kyllä tällasella “vapaalla kasvatuksella” on ihan hyväksi tullut, vaikka onkin vähän pellossa kasvanut ja kumpparit väärissä jaloissa. Who Cares? Musta voi kuitenkin tulla nobelisti..tai Jimi Hendrix!
On ollut kiva kuulla niin monesta blogista, että miitissä viihdyttiin. Se on tärkeintä, järjestäminen siis onnistui
Olipas hauska tuo Jesse & Mark -video
ensinnäkin Jesse vaikuttaa niin jännittyneeltä, että toisen ääni ihan värisee. Ja tuo Markin tulo lavalle vaikuttaa oikeasti yllätykseltä. Symppistä 
Tuosta lastenkasvatusmetodista en osaa sanoa muuta kuin että ihan hulluahan se on, jos lasten ei anneta olla ollenkaan lapsia.
Onnistui erinomaisesti~.
Hih, minusta tuntui kuin Jessen tärinä&värinä olisi ollut puoliksi roolia. Siis sille miehen elokuvista tutulle nörttiroolille pilailua mutta puoliksi myös ihan aitoa, instituution ja liveyleisön edessä kangistumista
Todella symppis veto, ei tunnu mitään pahaa verta.
Näinpä. Pitäydyn sanomasta liiaksi omia mielipiteitäni kun en minä tästä aiheesta oikeasti tiedä yhtään mitään, siis käytännön tasolla ^_^”.
Kah, oli hauskaa ja ääni lähti. Otetaan uusiksi :O)
No voe. Ääni lähti täälläkin mutta teki myös comebackin, toivottavasti palailee jo sinnekin~ Uusinta, uusinta!
Kiva ilta oli ^___^ Kiitos seurasta kaima!
Oon aina kattonut vähän oudoksuen noita kiinalaisten (ja muiden Itä-Aasian maiden) kasvatusmetodeja. Vähän sama meininki taitaa olla naapurissamme Venäjällä ainakin jostain dokumenteista päätellen. Tulosta varmasti syntyy, mutta millä kustannuksella.. Ja mikä kasvatustapa on sitten oikeasti “paras”? Moni asia voi ihmisen sisällä mennä pieleen kasvatuksesta huolimatta.
Kiitos itellesi kaima ^_^!
Ah, nyt kun mainitsit niin minullekin tuli mieleen Venäjä ja lapsinerot taitoluistelussa, telinevoimistelussa jne.
Tuo on erittäin hyvä pointti. Kasvatus ei ole mitään täydellistä tai lopullista kontrollia toisen ihmisen yli, muu ympäristö ja ihmisen oma henkinen elämä (temperamentti, introverttius tms) vaikuttavat myös.
Kappas, Amy Chua, sattumalta tuttu nimi vähän ajan takaa.
Jos yllä linkitetyn NYorker-esittelyn jäljiltä survoutui palkokasveja ylähengityselimeen, niin suosittelen volleystä tsekkaamaan seuraavan haastispätkän, jossa kirjailijaa isännöi Atlantin takaisen maitohunajaimperiumin rautaisin uutis-kommentaattori, Stephen Colbert, D.F.A.
http://www.colbertnation.com/the-colbert-report-videos/372156/january-25-2011/amy-chua
Tässä kuultaviin Chuan näkemyksiin peilattuna Yorkeroijalla ja ilmeisesti monella, monella muullakin on ainakin jossain määrin viuhunut yli paitsi X-määräinen itseparodia niin myös koko opuksen olemassaolon pointti – ohjekirja vai ei? Siis ottaako vai eikö itseensä?
Toki Kolbertkin tuo esille: “Chua has said that one of the points of the book is ‘making fun of myself,’ but plainly what she was hoping for was to outrage”, mutta jälkimmäinen pätkä näyttäytyy miulle niin räikeästi subjektiivisena heittona, että kyseenalaistaisin silkasta journalistisesta mielenkiinnosta kriitikon yksioikoiselta tuntuvan asennoitumisen aiheeseen yhtä tiukasti kuin kirjailijan sinällään ilmeisen rankat pedagogiset keinot.
Aye, devil’s advocate gets his coat.
Mielenkiintoista~.
Kyseenalaistathan myös “kirjailijan” omat motiivit?
Ajankohtaisuuden lisäksi teoshan on selvästi provokatiivinen (how sexy!) mutta minkä vuoksi? Mitä päämäärää Chua jahtaa?
Kysymys jää siksikin leijumaan ilmaan, koska Colbertin haastattelussa Chua kieltää moneen kertaan kasvatusopas-aspektin (joka NYorkerin arvioijan mukaan lukee kuitenkin kirjan kannessa “How To Be a Tiger Mom”-muodossa).
Meidän kuuluisi siis Chuan mukaan lukea teos pelkästään kertomuksena kiinalaisia kasvatusmetodeja käyttäneen äidin “nöyrtymisestä”.
Tällä “nöyrtymisellä” Chua viittaa, kuten Colbertin haastattelussa käy ilmi, siihen, että hän suostui vaihtamaan toisen tyttärensä viulunsoittoharrastuksen tennikseen.
Is it just me vai haiseeko tuo? Miten nöyräksi naiseksi tuollainen kokemus voikaan ihmisen tehdä ^_~.
Kuten varmaan osasit omasta kirjoituksestani lukea, en vetänyt mitään palkokasvia mihinkään. Minusta ilmiö on äärimmäisen kiintoisa jo sen poliittisen taustoituksenkin tähden (josta todistaa esim. se, että HS:n turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut toimittaja poimii sen kolumninaiheekseen).
Minusta juttu ei palaudu, kuten tunnut esittävän, pelkkään ironiantajuun. En usko, että Chua lähti hommaan pelkästään huumorimielessä. Ehkä shokeeratakseen, ehkä myydäkseen kirjoja ja saadakseen pärstänsä Colbertin kaltaisten show’hun, luultavasti sekoituksena kaikkia näitä ja yllämainittua.
Ja vielä tuohon NYorkerin Kolbertin heittoon… Sitä on tosiaan vaikea arvottaa kun ei ole kirjaa tässä nenän edessä mutta: Kriitikolla on oikeus olla subjektiivinen, tiettyyn pisteeseen saakka.
Tapani Maskulaa mukaillen esimerkiksi hyvässä elokuvakritiikissä on oltava se kriitikon oma gut-feeling mukana, muuten siitä puuttuu jotain olennaista.
Kyseenalaistaa kirjailijan motiivit, what a twist! Mutta miksipä ei. Uskon vakaasti, että Stephen Colbertin omaama massiivinen yhdistelmä gravitasia ja truthinessia saa aikaan lähes fysiologisen auran, jonka sisällä olevien vieraiden on mahdotonta valehdella. Näin ollen uskon mukisematta, että Chua ei ole opusta tehnyt ohjekirjaksi.
Jäljelle jäävistä ja jo esille tuomistasi motiiveista todennäköisin on eittämättä myyntibuusti-provokaatio. Tämän oletuksen piirissä tulee melkein pakosti mieleen, että Chua jättää provokaationsa pahasti puolitiehen. Miksi toppuutella haastiksissa? Väittäisi vain tiukasti jotta totta Mooses tahi ehkäpä tässä tapauksessa Buddha (that’s racist!) kyseessä on opaskirja. Lietsoisi lukijoita luultavasti vielä kovemmin kauppoihin tarkistamaan, mitä heidän tulisi julkisesti halveksua ja kotioloissaan ilmeisesti epäillä hermostuneena. Eli kuten Kolbertkin sinällään kirjoitti, “what she was hoping for was to outrage”, joten graaaah, I haz been vanquished! Or…
Kirjailijan nöyrtymisestä ja/tai haisemisesta, it’s probably not just you but…mayhaps culture, individual background? Kieltämättä näin länsimaisesti ajateltuna annettu esimerkki “nöyrtymisestä” annettuna lupana vaihtaa stradivarius tennismailaan on naurettava, mutta jospa Chuan omien kokemusten ja taustan (tiukat siirtolaisvanhemmat jne.) skaalalla tuollainen vaihdos oikeasti on lähes vallankumouksellista. Tämä päätelmä saisi enemmän pontta jos ajattelisimme kirjaa saatujen tietojen perusteella yksinomaan…omaelämänkerrallisena *gasp*. ”Yhden kasvatuskulttuurin tarina”, ei niinkään painottaen liikaa esitettyä ”nöyrtymistä” vaan enneminkin esitetyn pedagogisen metodin ja sen keskelle asetettujen ihmisten matkaa kirjan alusta loppuun. Tällä olettamuksella motiivina ei ehkä olisikaan shokkiarvoinen raha tai pelkkä ironinen huumorikaan vaan oma pikkiriikkinen ja mahdollisesti elämään jäävä tarina historiaan. Naiiviako muka? How dare ye??
No joo, jos nyt vakavasti palataan ihan ensinnä asettamaasi kysymykseen, ajatuksia linjatuista Chuan metodeista, niin höyrypäistä hommaa kaikki tyyni. Sanoisin, että kirjailija tuli Colbertin tykö Comedy Centralin yleisölle sopivasti esittämään vähän humoreskimpaa kantaa sympatiapisteitä kerätäkseen ja jatkanee vähän ankarampaa myyntiluku-provosointia toisissa medialähteissä.
Epäilemättä Chuan tavoilla saatetaan etenkin aasialaisen suoritussaavutuskunnia-kulttuurin sisäisesti tuottaa mestareita alalle kuin neljännellekin, mutta miettien moista kehitysmyllyä jo läpi lapsuuden, jossa elämänsä pisimpiä muistoja ja identiteettiä luodaan urakalla. Suhteutetaan se vaikka omaan ankaraan nostalgia-arvostukseeni Mega Maneista kirkonrottiin ja Ankronikkoihin. Jos vaikka nuoremman Chuan kaltaisen über-pianistin muistot kasvetusta elämästä olisivat samaan tapaan vaikka 60-vuotiaana yhtä valkeaa ja mustaa kosketinta…pään voisi luulla räjähtäneen jo kauan ennen niitä kuusikymppisiä. Godspeed/Satanspeed.
Näin ajateltuna tuossa New Yorkerin artikkelissa nyppinee lopulta (jos annamme vapaalipun rasittavan monotoniselle näkökulmalle vaikka johdonmukaisuuden nimissä), että ilmeisenä kirja-arvosteluna se karkaa mielestäni turhille laitaraiteille lopussa. Mihin tarvittiin sitä Kiina-allegorian osoittelua? En lainkaan epäile, etteikö tätä kirjaa pystyisi loogisesti liittämään kuumaan Kiinatulevamaailmanimperiumi-keskusteluun. Epäilen kuitenkin onko sille tarvetta, kertooko se meille mitään olennaista itse kirjasta eli parantaako se kirjan arvostelua mitenkään? Maailmanpolitiikalle ja kuumille nappuloille on omat osastonsa varmasti samassa lehdessä, katsoisin sieltä sitten erikseen. Kirja-arvostelussa haluaisin kuulla yksityiskohtaisesti kirjasta ja piste. Yorkerillakin varmasti tiukat sanamaksimit käytössä, niin mielestäni huomattavan palan tästä arviosta Kolbert käytti ajankohtaisuuksien toistoon kun olisi voinut esitellä enemmän ja monipuolisemminkin itse kirjaa vaikkapa proosallisten ansioidensa/ansiottomuudensa osalta, jota tuskin puolestaan ajankohtaisuuksien osastolla aletaan arvioimaan missään mielessä.
Ja nopeasti kriitikon asemasta, todellakin siinä on oikeus olla subjektiivinen. Eiköhän se olisi yleisesti suosituskin, koska muuten teksteistä voi tulla esim. tylsiä. Uskon, että Tohtori Colbertkin antaisi tähän pulmaan yleispätevän ratkaisun mallia: “I don’t think with my brain, I feel with my gut.”
SNL ei oikeasti aina ole hauska. Katson usein vain vieraiden ja Bill Haderin vuoksi, viime jakso oli kuitenkin yksi paremmista vähän aikaan. Zuckerberg oli major geek, mutta hauska!
Ei tietenkään, ja se on suurelta osin käsikirjoitusosaston vika. Esim. viime aikojen jaksoista Gwyneth Paltrow ja Bob DeNiro olivat ihan rimanalituksia, Jon Hamm ja Jane Lynch taas selvästi hauskoja ^_^.
SNL on tämän hetken lempisketsisarjojani, pyörinyt putkeen NBC:llä jo 30 vuotta, koska kun se on hauska, se todella antaa~. Jo vieraidensakin takia, kuten sanoit. (Toisaalta, Zuckerberg on niin kova bisnesmies että vaikka sitä ei oikeasti innostaisi tehdä tuollaista, se tekee ne silti).
Mm, Kristen Wiig ja Bill Hader ovat minusta show’n parhaat ja versatiileimmat tähdet.
Hopeful Committee: Hienoa, olemme siis samaa mieltä subjektiivisuudesta kritiikissä.
Sivuuttaisin muut sinänsä ansiokkaat kommentit kommentoidakseni toiseksi viimeistä palstaa:
Olihan se aika löperö kriittiseksi kirjallisuusarvioksi, you got that right. Mutta ottaen huomioon sen, miksi Chuan kirja on luultavasti ylipäänsä pullautettu ulos, yhteiskuntakriittinen lähestymistapa ja maailmanpoliittinen konteksti kuuluvat minusta asiaan.
Tuskin tuo kirja ketään näin paljon kiinnostaisi jos Kiina ei olisi tuleva maailmanmahti jne. Suomeksi: Se on SE juttu miksi kustannustoimittaja on vetäissyt teensä väärään kurkkuun ja alkanut laskea dollareita.
(Plus, luontaisesti tämä näkökanta kiinnostaa tällaista yhteiskuntatieteilijää, hihi ^_^)
NYorkerin sivuilta löytyi muuten ihan vahingossa pätkä liitettynä arvioon (se ei tietenkään näy jos arvion avaa vaan vain jossain search engine: “Writer discusses an excerpt from Chua’s book, which was published in the Wall Street Journal and caused an Internet sensation.”
Ihan vain faktana ladon sen tähän eteemme. Good to know, näin jälkikäteen: Thanks a bunch NYorker!
Thanks a bloody bunch indeed. Oishan tuo “hieman” tuonut lisää perspektiiviä.
Mutta juu, tuossahan läimäisit pöytään ratkaisevan akateemisuus-kortin, joka johtaa tämän keskustelun auttamattomaan agree2disagree-tilaan. Hitustakaan epäilemättä yhteiskuntatieteilijän linssiin tuollainen sivuraiteileva globaalin relevanssin osoittelu heijastuu mukavasti, mutta näin kirjallisuuspuolella hääräävänä jäykkä ylähuuleni ei voi kuin yhä todeta, että tässä tapauksessa itse kirjan esittely sitä varten selkeästi otsikoidulla osastolla jäi valitun näkökulman tähden pahasti kesken.
Näitä akateemisia näkökulmia verraten tulee jälleen kerran mieleen kysyä retorisesti itseltään, että mitkä tutkimusalat mahtavatkaan tanssahdella vaikkapa yliopistoidemme tulevaisuutta ajatellen löysimmissä hirsipuissa…noh, maailmassahan riittää nurkkia, joissa itkeä. On sentään saanut lapsena leikkiä ja pelailla.