Ohjaus ja käsikirjoitus: Lars von Trier.
–
Säälimätön yhteiskuntakriitikko ja tinkimätön taiteilija – jos Lars Von Trieriä ei olisi, elokuvataivas olisi niin kovin kalpeampi.
Melancholian juliste.
Juuri Cannes’n elokuvajuhlilla kisannut Melancholia seuraa harvinaisen loogisesti kipututkielmamaista Antichristia (2009). Aiheena on elämä ja sen mystinen olemassaolo, ihmiselämän mielekkyys ja länsimaisen kulttuurin rappio, mutta ote maltillisempi.
Järkytyksiä tarjoillaan miniatyyrimittakaavassa.
Lopputulos on kesän ehdottomia helmiä, loputtomasti inspiroiva, lumoava ja rikas teos myös ohjaajan koko uraan nähden.
–
Sitä mukaa kun elokuvan totuudellisuuteen nojannut Dogme95-julistus on haalistunut, tanskalainen Trier on siirtynyt realistisesta rakeisuudesta yhä terävämpään jälkeen.
Melancholiassa kuvat ovat vastustamattomia, kuin lukemattomia herkullisen sileitä portteja elokuvan alati laajeneviin merkityssyvyyksiin.
Tarina alkaa häistä, samaan tapaan kuin sokerisemmassa Breaking the Waves – aallonmurtajassa (1996). Alkukuvina valkokankaalla vaihtuu sarja hidastettuja ja silmiähiveleviä otoksia: morsian kellumassa vedessä, nainen ja poika vuolemassa kepukkaa metsässä, nainen pikkupoika sylissään golfkentällä (19. reikä!)..
Piirtyvät kuvat ovat tärkeitä, esimakua tulevasta.
Melancholia on tarina sisaruksista, häitään viettävästä Justinesta (Kirsten Dunst) ja jo oman perheen perustaneesta Clairesta (Charlotte Gainsbourg). Trierille ominaisesti elokuva jakautuu kahteen, siskosten mukaan nimettyyn osaan.
Ensimmäistä dominoi hääjuhla, toista maailmanlopun odotus.
Nuori pari Michael (Alexander Skarsgård) ja Justine (Kirsten Dunst).
Justine ja Michael (Alexander Skarsgård) saapuvat juhliinsa myöhässä mutta päällisin puolin onnellisena. Hulppea linna on väkeä täynnä. Illan kuluessa ahdistus valtaa Justinen mielen. Hömelöstä Dexter-isästä (John Hurt) tai raadollisesta Gaby-äidistä (Charlotte Rampling) ei ole apua, puhumattakaan neuvottomasta Michaelista, joten Clairen tehtäväksi jää tukea pikkusiskoaan.
Toisessa näytöksessä suuri sininen planeetta nimeltä Melancholia lähestyy maapalloa vain ohittaakseen sen. Clairen päsmäröivä aviomies John (Kiefer Sutherland) on asiasta täysin varma mutta Claire epäröi. Vakavasti masentunut Justine saapuu taksilla Clairen hoidettavaksi vaikka Johnista sairaan ihmisen läsnäolo voi olla haitallista heidän pojalleen Leolle (Cameron Spurr).
Elokuvan ensimmäinen puolisko imaisee mukaansa intiimin tunnelman ja karikatyyrimäisten hahmojensa (ks. Trier-vakiokasvo Udo Kier hääsuunnittelijana) varjolla. Linna on suljettu tila, jossa jokaisella, aina narrista viisaaseen vanhaan mieheen, on oma osansa esitettävänä. Kun Justine poikkeaa onnellisen kaunottaren roolistaan, pakka alkaa keriytyä auki ja seinät kaatuilla.
Jälkipuolisko ei tavoita samanlaista jännitettä, mutta näin ei ole tarkoituskaan. Clairen osio vaipuu vähitellen epävarmuudesta epätoivoon. Voimatasapaino järkkyy sinisen planeetan lähestyessä. Siskosten roolien vaihtuminen tuntuu jälkikäteen vain ajan kysymykseltä.
Hauras Justine ja vahva Claire, vai toisinpäin?
–
Melancholia kuvaa yhtäältä masentuneen maailmassaoloa. Suloisten sanojen helinä ei enää kanna Justinea, joka näkee pelottavalla tarkkuudella muut tyydyttävien katteettomien lupausten taa. Ihmiselämä on hetkellistä tanssia kuoleman kanssa kunnes kaikki loppuu. Aihe on Trierille vahvan omaelämäkerrallinen.
Trierin tuotannossa toistuva julman, alistavan ja itsepetoksellisen ihmiskulttuurin teema on myös vahvasti taustalla. Charlotte Ramplingin matriarkkamaisen herkullinen Gaby ei jaksa teeskennellä uskovansa avioliittoinstituutioon, ei edes tyttärensä hääpäivänä. Elokuvan lopussa Justine alkaa muistuttaa yhä enemmän karismaattista ja suoraa äitiään.
Maailman silmissä hän on kovettunut, mennyt pilalle, mutta tosipaikan tullen hän on ainut yhä toimintakykyinen.
Jonkinlaiselta burn out -lomalta paluuta tekevä Dunst osoittaa Justinen roolissa versatiiliutensa. Ei siis mikään ihme että Bob De Niron jury palkitsi entisen lapsinäyttelijän parhaan naisnäytteljän Kultaisella palmulla viikko takaperin. Dunstin kaltaisia laajaskaalaisia ja suoria tulkitsijoita on oikeasti harvassa.
Olen niin iloinen, että hän on taas kehissä!
Julmaa kauneutta: Justine ja todellisuuden metsä.
Vielä 15 vuotta sitten Trier päätyi ihailemaan turmeltumatonta ja villiä luontoa muistuttavaa Bessiä (Emily Watson): taivaassa soivat kirkonkellot vaikka maanpäällinen henkinen yhteisö hylkäisikin. Melancholiassa hän väläyttää samaa ihailua, esimerkiksi kohtauksessa jossa arka ja auktoriteettihakuinen Claire näkee Justinen ilkialasti luonnon helmassa, paistattelemassa sinisen planeetan hehkussa.
Lopetus, viimeinen sana, on paljon monitulkintaisempi.
Teknisesti Melancholia on huipputyötä, Manuel Alberto Claron kamera liikkuu jouhevasti niin läpi hektisen juhlatunnelman kuin yli sumuisten metsäteiden melankolinen Mahler taustallaan. Maalauksellisten kompositioiden ja valon ja varjon leikin yhdistelmä punoutuu yhteen Trierin vahvasti pedattujen kuvien kanssa.
Niistä haluaisinkin puhua seuraavaksi.
[Seuraa erinäisiä omia tulkintoja, niitä kaihtavia kehoitan ystävällisesti hyppäämään loppuun.]
–
Osa alun still-kuvista toistuu myöhemmin linnan kirjastohuoneessa, johon Justine monesti vetäytyy. Hyllyillä on avonaisia kirjoja, joiden sivuilla on tunnettuja maalauksia ja tuttuja aiheita, mm. Judith leikkaamassa Holoferneen pään.
Sydämeni oli hypätä rinnasta elokuvateatterin penkillä kyhjöttäessäni: yhden kirjan aukeamalla on vieretysten kaksi John Everett Millais’n maalausta, Ophelia (1851-52) sekä The Woodman’s Daughter (1950-51).
Sir John Everett Millais: Ophelia (1851-52).
Millais: The Woodman's Daughter (1850-51).
Millais: Ophelia (yksityiskohta).
Jo elokuvan julisteessa näkyvä kuva Kirsten Dunstin Justinesta veden varassa näyttää yhteyden Millais’n Opheliaan. Lisäksi yhdessä alkukuvista Justine ja Clairen pikkupoika Leo työstävät yhdessä puukeppiä metsässä.
Trierin fantastiset kuvat eivät olekaan yksin hänen vaan ne pokkaavat Millais’n alkuperäisille.
Millais oli perustajajäsen yhdessä taidehistorian varhaisista avant garde -liikkeistä, prerafaeliiteissä. Nimi viittaa renessanssimestari Rafaelia edeltävään, eritoten ns. Quattrocento-ajan eli myöhäiskeskiajan italialaiseen ja flaamilaiseen taiteeseen.
Englannissa syntynyt prerafaeliitti-ryhmittymä vastusti Rafaelin myötä vallitseviksi ihanteiksi muodostuneita tapoja kuvata ihminen ja luonto. He halusivat palata vanhaan, parempaan aikaan, rikkaan yksityiskohtaiseen ja ei-idealisoivaan luontokuvaukseen sekä sen myötä rohkeampaan värienkäyttöön.
Prerafaeliittien suurin ihailija, taidekriitikko ja -teoreetikko John Ruskin muotoili liikkeen ideaaleiksi “ajatuksen ennen toimeenpanoa, totuuden ennen kauneutta”.
Monesti aiheiksi otettiin brittiläisten kirjailijoiden eepoksia. Lumoava Ophelia on tietenkin Shakespearen Hamlet-näytelmän Ofelia, joka horjahtaa vedenhakumatkalla jokeen ja hukkuu. Murhenäytelmä ei edes tapahdu itse näyttämöllä vaan se kuullaan yhden henkilöhahmon kertomana. Lähestyvästä kuolemastaan epätietoinen Ofelia ehtii laulaa hameenhelman ja veden väliin syntyneiden ilmakuplien kannatellessa häntä.
Millais’n maalaus, sekä Trierin Dunstilla toteuttama muunnelma, kuvaa tuota hetkeä ennen traagista loppua. Justinen ilme on tosin esikuvaansa päättäväisempi: laulut on laulettu, loppua odotellessa.
Trierin Ofelia eli Dunstin Justine.
The Woodman’s Daughterin taustalla on runo köyhästä puunhakkaajan tytöstä, jonka rikas yläluokan poika viettelee. Luokkaero heidän välillään estää onnen, joten tyttö hukuttaa suhteesta syntyneen lapsen ja tulee hulluksi. Ahdasmielinen yhteisö ja tiukat normit siis aiheuttavat hirvittävän tragedian.
Jos pysyttelemme maalausten ja niitä vastaavien kuvien teemoissa menemättä niissä esiintyvien henkilöiden väliseen kemiaan, yhteys Trierin ihmiskuvaan ja elämänfilosofiaan tuntuu päivänselvältä.
On valittava totuus kauneuden sijaan, nähtävä todellisuus sellaisena kuin se on ja hyväksyttävä se. John ja Claire eivät siihen kykene mutta Justine ja Gaby kykenevät.
Ajatuksen on siis edellettävä toimintaa. Tähän viittaa lopun taikaluola, ajatusleikki jonka Justine luo suojellakseen viatonta pientä Leoa ja haurasta Clairea. Todellisuus tulee tunkeutumaan moisista ihmismielen luomista turvaesteistä läpi.
Se ei tapahtu samantien.
Pikku-Leo (Cameron Spurr) ja Justine.
–
Se, että Melancholian jälkipuolisko on jokseenkin arvattava, ei huononna elokuvaa. Tämänkaltaisiin yksityiskohtiin keskittyvä tuntuu katsovan ihan väärään suuntaan.
Minusta jokaisen tulisi nähdä Melancholia, vaikka vain sen kauniiden kuvien ja Dunstin napakympin roolityön vuoksi.
Jotenkin masentaa, kun väsymykseni takia tän leffan kohdalla kaikki yksityiskohdat lipuivat täysin ohi. Nyt kun näitä muiden kirjoituksia lukee, niin kokee vain ahaa-elämyksiä ja häpeää omaa hitauttaan. Toisaalta Peter Bradshaw haukkui leffan tylsimmäksi Cannesissa, mutta Bradshaw on toisaalta Von Trierin innokas vihaaja. Pitäisi kai suosiolla mennä viikonloppuna kokeilemaan uudestaan ja nähdä elokuva uusin, ja toivottavasti pirteämmin silmin.
No heeeii, älä nyt masennu (vaikka sehän vois olla yksi Larsin päämäärä, eh eh), hyvä mies – olihan se sen arvoista ^_~. Meen ainakin itse tsiigaamaan tämän uusin silmin vielä, tuntuu ettei ekalla kerralla voi edes saada kaikkea hyvää irti~.
. Sen mielestä perunakin tuntuu olevan välillä hienompi juttu kuin elokuva. Välillä okei mutta sitten se iskee. Puusilmäsnobi :p
Nyt kun mainitsit niin: opin Edinburghin vaihtovuoteni aikana inhoamaan Bradshawta
Mulla on vähän ristiriitaiset vibat Bradshawsta. Välillä sillä on tosi hyviä kirjoituksia ja välillä juuri tuollaisia, että perunakin voisi olla hienompi juttu kuin elokuva.
Sen Melancholia-kirjoitus oli kyllä sellainen vihanpurkaus, etten ole vähään aikaan nauranut yhtä paljoa, vaikka sieltä kyllä yhtymäkohtiakin löytyi.
Oikeassa olet muuten tuossa, ettei yhdellä kertaa voi saada kaikkea hyvää irti. Jo nuo taidetulkintasi kiinnostavat toiseen katselukertaan, kun ekalla kerralla nuo menivät aivan ohi. En edes tajunnut kiinnittää huomiota moisiin. Mitäköhän kaikkea tuosta vielä paljastuukaan.
No höh, minä mitään tuollaisia taidejuttuja elokuvasta huomannut! Mutta onpas mielenkiintoista lukea tällaista analyysia sellaiselta, joka tuollaiseen osasi kiinnittää huomiota
Elokuva pitää kyllä jossakin vaiheessa katsoa uusiksi, sillä sen verran pureskelemista se jätti…
Hihi, luin Edinburghin vuotenani kokonaisen kirjan prerafaeliiteista, heidän taiteensa on niin elinvoimaista ja inspiroivaa, mystistä unohtamatta ^^. Lämmittävää jos kiinnostaa~!
Mukana kuvissa on muuten myös yksi flaamilaistaiteilija Peter Bruegel vanhemman teos:
http://en.wikipedia.org/wiki/File:Pieter_Bruegel_d._%C3%84._106b.jpg
Se on jo vuodelta 1565 mutta yhteys flaamilaista sivellinjälkeä ihannoineisiin prerafaeliitteihin ja Millais’n maalauksiin on periaatteessa vedettävissä.
Tuo “Hunters in the snow” jäi vähän kummittelemaankin mieleen.. Se on niin synkkä, lohduton ja arkinen.
Vähän kuin Trierin näkemys ihmisistä
Bruegel:
Huippua!
Juu, oli mahtava. Tosin pienen happivajeen filmi aiheutti. Ei vielä bussimatkankaan aikana pakottava tunne rinnassa meinannut nujertua, vaikka kuinka hengitteli syvään. Ja joku ihme mötti kurkkuunkin nousi
. Ystävämme Pessi taisi joutua turvautumaan astmalääkkeisiin. Mutta siis silti, ihana elokuva ja niiiiiin kaunis, Dunst on vaan niin ihq ja mielestäni ei Gainsbourgkaan hassumpi ollut. Must see!
Mötin kurkussa kestää kun on Dunst ja Gainsbourg ja muutenkin niin kultaa, eikö ^_~ Ihanaa että kävitte katsomassa!
Hieno elokuva, pitää sanoa. Elokuvan muotoon puettu kertomus pelosta. Miltä pelko tuntuu? Toiset lamaantuvat pelon edessä, toiset turvautuvat järjettömältä tuntuvaan toimintaan.
Vaikein peloista on linkitetty sosiaalisten tilanteiden pelkoon, josta Justine kärsi elokuvan ensimmäisessä osassa. Kuin ihmeen kaupalla ennen elokuvaa näytetyistä tulevien leffojen ennakkotrailereista mielleeni jäi pyörimään lausahdus siitä, että “isän ja äidin välisen riidat jäävät ikuisiksi ajoiksi lapsen mieleen pyörimään jatkuvana dialogina”. Kun omassa mielessä muiden ihmisten ääni saa liian paljon tilaa, oma ääni jää helposti kokonaan kuulematta. Siksi elokuvassa Justinen isän ja äidin käymä (ainoa) dialogi auttoi ymmärtämään, millaisessa tyhjiössä Justine on omaa elämäänsä oppinut elämään. Ilman tukea, ymmärrystä tai myötäelämistä ja todellista kanssakäymistä; keskellä ainaista riitelyä ja ristiriitoja. Tämä on jättänyt jälkensä kaiken valtaavana pelkona ja epäluulona erityisesti suhteessa muihin ihmisiin. Hääjuhlassa oli kyse Justinen omasta juhlasta, jossa pääroolia näyttelivät vuorollaan aivan toiset henkilöt. Joskus yhteys toiseen ihmiseen on mahdollista saavuttaa, mutta useimmiten se lipuu pois kuin kuumalla ilmalla täydetty rakkaudesta kirjailtu pallo.
Justinen tapauksessa pelko lamauttaa. Clairen tapauksessa pelko saa aikaan järjetöntä käyttäytymista, irrationaalisia reaktioita ja paniikkia. Väistämätöntä ei kuitenkaan voi paeta. Justine taas on oppinut elämään pelkonsa kanssa, joten hän löytää itsensa ja oman äänensä väistämättömän pelon uhan alla.
Elokuvassa pelon eri aspektit näyttäytyvät myös eläinten käyttäytymisessä. Luonnonoloissa saalisaläimenä elävät hevoset vauhkoontuvat uhan alla, mutta äärimmäisessä pelossa ne voivat jopa lamaantua, mikä tarkoittaa kuolemaa. Ratsastaessaan ratsastaja voi hallita hevosen pelkoa ja valaa hevoseen rohkeutta, mutta hevosen todellista luontoa ei voi muuttaa. Pakoreaktio saa lopulta vallan ja hevonen tällaisessa tilanteessa usein heittää ratsastajan selästään. Elokuvassa hevonen lamaantui ja alistui Justinen hakatessa hevosta. Johtuiko pelko sillan ylityksestä, Justinen raivosta vai melancholian lähestymisestä? Pelko näyttyäytyi myös tallissa, jossa levottomat hevoset pyrkivät karsinoistaan pakoon melancholian lähestyessä ensimmäistä kertaa; toisella kertaa hevoset rauhoittuivat kuin tietäen väistämättömän olevan edessä.
Elokuvan lopussa kuvaus maassa ryömivistä, kaivautuvista ja surraavista hyönteisistä ja madoista kuvaa toisenlaista reaktiota pelkoon. Muistatteko muutaman vuoden takaa Yhdysvalloista tilannetta, kun lintuja oli tippunut kuolleina maahan? Lopulta tapaus selitettiin sillä, että linnut voivat joskus lentäessään pelästyä niin, että tippuvat taivaalta.
Ainoa, joka osasi lähestyä pelkoansa suoraan, ilman sijaistoimintoja oli Clairen pieni poika todetessaan pelkäävänsä, että planeetta törmää maahan. Justine, joka entuudestaan tiesi mistä tunteessa on kyse, pystyi rauhoittamaan pojan ja tilanteen. Kuten jotkut viisaat ovat sanoneet: ainoa asia mitä kannattaa pelätä on pelko itsessään.
Kiitos erinomaisesta ja mielenkiintoisesta kommentista! Sekä tulkintasi Justinen suhteeta omaan itseen ja vanhempiinsa että luentasi eläinten käyttäytymisestä kuulostavat minusta hyvin vakuuttavilta ja jopa intuitiivisilta – allekirjoitan ehdottomasti molemmat.
Tuntuu yleisesti, että puhumme aivan samoista asioista, etenkin loppua kohden kun pääset Clairen pojan ja Justinen yhteyteen.
Melancholian anti tuntuu vain kasvavan elokuvaa pohtiessa.. Merkkiteoksen merkki!
Käypä lukemassa tämän päivän Hesarin mielipidekirjoitussivua. Elokuvan teema näkyy myös kirjoituksissa, mutta täysin eri asiayhteydessä. Kamalaa!
Päivitysilmoitus: Vuoden 2011 Top 10. | Cinefiliaa