Espoo Ciné 2011: The Tree of Life.

Ohjaus ja käsikirjoitus: Terrence Malick

–

The Tree of Life kertoo jumalallisten ihmeiden ja inhimillisten koettelemusten suloisesta paradoksista. Samalla se on yksilön uskomaton matka maailmaan ja takaisin itseensä.

The Tree of Life (2011).

Tärkeimpiin amerikkalaisiin auteur-ohjaajiin kuuluva Terrence Malick (s. 1943) on valmistellut elokuvaansa vuosikymmenen. Ja siltä se tuntuukin; pitkään kypsyneeltä, moneen kertaan uudelleenmietityltä, myöhään yöhön uneksitulta.

Näin monin tavoin rikas elokuvateos tarjoaa taivaallisia näkyjä – 18 minuutin dialogiton elämän synty, jonka sisar on Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu (1968), on henkeäsalpaava – ja avautuu ehtymättömästi: ensikatsomiskerta on vain tutustumiskäynti.

Tree of Life sai toukokuussa Kultaisen palmun, Cannesin elokuvafestivaalien pääpalkinnon.

Epäortodoksinen muoto kätkee poikkeuksellisen tunnustuksellisen tarinan. Se sijoittuu samaan paikkaan (Waco, Teksas) jossa uskonnollisen kasvatuksen saanut Malick varttui. Draaman kannalta keskeinen tragedia, pikkuveljen kuolema, on sekin omakohtainen. Tree of Life on taiteilijan surun ja ihmetyksen käsittelyä, kristinuskon motiivien ja myyttien kyllästämä filosofinen meditaatio subjekteista ajassa ja avaruudessa.

Herkkä alkuperäismusiikki on Alexander Desplat’n, sävellykset Bachia, Mozartia, Mahleria, Brahmsia.

Kehystarinassa Sean Pennin esittämä Jack, masentunut arkkitehti, pyrkii sisäiseen rauhaan. Hän palaa muistoissaan 1950-luvulla vietettyyn lapsuuteen Wacossa, Teksasissa. Nuorella Jackilla (Hunter McCracken) on kaksi veljeä, rakastava äiti (Jessica Chastain) ja vaativa isä (Brad Pitt), oikea periamerikkalainen self-made-man. Oikeasti Jackin lisäksi veljistä seurataan vain musikaalisesti lahjakasta R.L:ää (Laramie Eppler).

Äiti (Jessica Chastain) syleilee pikkuveljeä (Laramie Appler) isoveljen (Hunter McCracken) katsellessa.

Jackia lapsena esittävä Hunter McCracken on sensaatio, taidokas näyttelijä, ilmeikäs ja juuri oikealla tavalla kryptinen. Poikien ilot ja surut ja koko se koheltaminen vie takaisin omiin lapsuuden muistoihin, unohdettuihin hetkiin ja sammakonkutuleikkeihin. Malick kutsuu meitä projisoimaan itsemme vapaasti valkokankaalle.

Henkilöhahmot nähdään Jackin silmin. Siksi äiti voi olla ylitsevuotavan hellä ja kaunis ja leikkisä kuin merenneito. Malickin käsikirjoitus operoi perustavanlaatuisten binäärioppositioiden kautta: äiti – isä, Armo – Luonto, elämän synty – kaiken loppu. Näin se saa voimallisesti kiinni lapsuuteen kuuluvista vastakkainasetteluista, jotka ovat luonnollisia oman minän ja maailmankuvan kehityksessä.

Palaan tähän alempana.

Pikkuveljen kuolema vain 19-vuotiaana piinaa yhä aikuista Jackia. Sukeltamalla Jackin mieleen, lapsen kuvitelmiin kaiken alusta ja omasta syntymästä Malick ohjaa meidät miettimään niin ihmisyksilön kasvua kuin olevaisen peruskysymyksiä.

Emmekö mekin ole lopulta lähtöisin suuresta alkumerestä?

Jack (Sean Penn) aavikolla.

Emmanuel Lubezkin kuvaus tallentaa mittaamattoman arvokkaat ohikiitävät hetket: lehden tuulessa, perhosen lennon, veljekset kierimässä heinäpellolla ja pelaamassa teillä ja pihoilla, iltasadut hämärän laskeutuessa. Maagisinta on lapsen syntymä, pakeneminen vedenalla sijaitsevasta lastenhuoneesta, sekä sitä seuraavat äidin ja lapsen symbioosin hetket.

Valo on jälleen Malickin päätyökalu.

–

[Seuraa lisää tulkintaa ja spoilereita]

The Tree of Life alkaa siteerauksella Raamatun Jobin kirjasta,  joka puhuu maailman luomisesta. Halki elokuvan ääniraidalla toistuvat äänet kuiskivat äidistä ja veljestä ja johdatuksesta. Jumalaa ei näytetä, mutta häneen viitataan ja tähdätään sanoin ja ajatuksin läpi elokuvan.

Puut ovat nimensä mukaisesti elokuvan ratkaisevassa osassa. Kuvat ja panoroinnit taivaita kohden kurottavista puista toistuvat uudelleen ja uudelleen. Ristikkäisleikkaus korkeuksiin kohoaviin tornitaloihin, joissa Jack työskentelee, on selvä: ihmisten osa on pyrkiä jatkuvasti kohti korkeuksia, kavuta tikapuita, kamppailla ihmisyyttään vastaan, pyrkiä parempaan.

Äiti osoittaa kohti taivasta: “That’s where God lives.”

Puut, tuo luonnon oma katedraali.

Huomioni kiinnittyi heti pilvenpiirtäjien lasipintoihin. Jackilla on valtava talo, jossa on myös valtavat, seinänkokoiset ikkunat. Keittiön pinnat ovat peilikirkkaat. Kaikki on läpinäkyvää, onttoa, kliinistä, vieraantunutta. Jackin kertojanääni toistelee, miten maailma on mennyt huonompaa päin.

Alussa Chastainin äiti esittää teoriansa kahdesta tiestä, jonka hän oppi lapsena, luonnon ja armon:

“The nuns taught us there were two ways through life – the way of nature and the way of grace. You have to choose which one you’ll follow.”

“Grace doesn’t try to please itself. Accepts being slighted, forgotten, disliked. Accepts insults and injuries.”

“Nature only wants to please itself. Get others to please it too. Likes to lord it over them. To have its own way. It finds reasons to be unhappy when all the world is shining around it.”

Jackin äiti edustaa armoa, isä luontoa. Isän voimakas halua hallita, vetää rajoja ja valvoa niiden noudatusta tekee hänestä luonnon ilmentymän. Tiukassa kontrastissa välillä mykkyyteen painuva äiti on muiden edessä uhrautuva armo – tämä selittää myös sen, miksei hän pistä vastaan isälle kuin yhden ainoan kerran, kun R.L. suututtaa isän perheillallisella pyytämällä tätä olemaan vaiti.

Isä (Brad Pitt) yrittää osoittaa hellyyttään.

Sanat ovat keksijäisän vallan alla. Useassa kohtauksessa hän määrää, milloin saa puhua ja milloin ei, täysin mielivaltaisesti.

Nunnat opettivat, että armoa rakastava ei voi mennä harhaan. Miksi R.L., herkkä, kitaransoittoa rakastava ja armollinen veli kuoli?

Vaikka tiedon saaminen sähkeenä viittaa sotaan, sen äkillisyys ja kohtaama järkytys tuntuu itsemurhalta.

Pappi muistuttaa saarnassaan Jobin, vanhan testamentin tarinan hurskaan miehen koettelemuksista. Vaikka Job teki kaiken oikein, Jumala vei häneltä kaiken. Kyse on vastoinkäymisten tasavertaisuudesta. Fiona Shaw’n esittämä isoäiti lohduttaa kuollutta poikaansa surevaa äitiä: herra ottaa, herra antaa.

Onhan sinulla vielä toiset kaksi.

Elokuvan loppupuolella Jack haavoittaa veljeä pyssyllään. Anteeksipyytäessään hän tarjoutuu Hammurabin lain alaiseksi: silmä silmästä. Mutta R.L. ei kosta veljelleen vaan osoittaa armoa. Hän toimii ulkoisesti kuin alun maailmanluomisepisodin velociraptor, tosin dinosauruksen käytös voi yhtä hyvin olla sattumaa.

R.L. ja äiti kuuluvat Jackin maailmassa yhteen, he edustavat uuden testamentin Jeesusta, isä vanhan testamentin ankaraa Isää.

Tree of Life kuvaa harvinaislaatuisella tavalla juuri ihmisen sisäistä kamppailua sanojen ja tekojen ristiriitaa vastaan. Jack rukoilee jumalalta apua olla hyvä ja isän toiveiden mukainen. Hänen lisääntyvä venkoilunsa toisistaan niin lujasti eroavien vanhempien välillä kuuluu kasvuun ja itsenäistymiseen.

Isä vaatii eniten esikoiseltaan, vaikka ei säästä R.L:ää. Toscanini levytti kappaleensa 65 kertaa. “Don’t say I can’t!” muistuttaa Brad Pittin luonteikkaasti näyttelemä isä.

Isä ja R.L. musisoivat yhdessä.

Jack kiinnostuu tytöistä, murtautuu naapurin naisen kotiin eikä voi jälkikäteen kohdata äitiään.

Nykyhetkessä aikuinen Jack vaeltelee mentaalisella aavikolla. Jossain matkan varrella hän on kasvanut poispäin äidin ja veljen armosta ja muuttunut isänsä rohkaisemaksi self-made-maniksi, valmiiksi kohtaamaan ahneen ja itsekeskeisyyden värittämän maailman ja alistamaan sen omaan tahtoonsa.

“Brother. Keep us. Guide us. To the end of time,” Jackin ääni pyytää. Malick käsittelee elokuvassaan nerokkaasti juuri aikaa, inhimillisen subjektiivista kategoriaa joka levittäytyy eteemme sen alusta loppuun.

Veljekset leikkivät samalla rannalla johon luomismontaasin dinosaurus menehtyy. Jack löytää heinikosta leikkisästi “dinosauruksen luun”.

Lopussa kaikki ihmiset ja ajat kohtaavat ajan lopussa, kylmänhohtavalla rannalla. Äiti päästää irti pikkuveljestä, Jack löytää itsensä. Silta johdattaa meidät kaikki uuteen.

Malickin maailmanlopun visio on sukua toiselle Cannesin kilpasarjalaiselle, Lars Von Trierin erinomaiselle Melankolialle. Tree of Life ottaa sille vastakkaisen, toiveikkaamman kannan.

Perhe ilman Jackia, isän harteilla harvoin nähty kolmas veli Steve (Tye Sheridan).

Välillä Malick alleviivaa: leikkauksin tehdyt rinnastukset eivät minusta tarvitsisi vielä sanojakin. Lopun enkelit tuntuvat liian konkreettisilta näyiltä. Tosin, mitä siitä jos joskus lähestytään paatosta? Malick tuntuu olevan rehellinen, näin hän asiat näkee, ja se on arvokasta.

Jo Lubezkin ohikiitävien kuvien kauneus tekee elokuvasta korvaamattoman taideteoksen.

Kaikista yksittäisistä kuvista ei saa kiinni. Tulkinta kypsyy lisääntyvien katsomiskertojen myötä: tämä elokuva vain kukkii ja haarautuu tyhjiinselittymisen ja kuihtumisen sijaan.