Teattereissa: Drive.

Ohjaus: Nicolas Winding Refn

Käsikirjoitus: Hossein Amini, James Sallisin kirjan mukaan

–

Ajatella: Drivesta piti alunperin tulla $60 miljoonan Fast and Furious -tyylinen kaahailu, pääosassa Hugh Jackman.

Oscar-palkittu käsikirjoittaja Hossein Amini oli pestattu kääntämään James Sallisin “uus-film noir” alkuperäisteos valkokankaalle mutta hanke kariutui.

Tällaisille mahdollisille maailmoille on helppoa naureskella nyt kun on nähnyt valmiin elokuvan, tanskalaisen Nicolas Winding Refnin (s. 1970) äärimmäisen tyylikkään ja tyylitellyn teknis-tarinankerronnallisen taidonnäytteen joka, kiitos Ryan Goslingin hallitun tähtiroolin, tihkuu väkivallan lisäksi myös seksiä.

Ryan Gosling elokuvassa Drive (2011).

Refn palkittiin toukokuisilla Cannesin elokuvajuhlilla vuoden parhaana ohjaajana.

Driven hipster-osa-alueet neonpinkeistä alkuteksteistä aina 80-luvun feminiinisyyttä manaavaan syntikkamusiikkiin kontrastoivat juuri edullisesti elokuvahistoriasta ammentavaa tarinaa, joka on luova sekoitus mafiasaagaa sekä muutamaa ajoelokuvaklassikkoa, etenkin Walter Hillin hillityn kivikasvoista Keikkakuskia (1978) sekä Michael Mannin poskettoman maskuliinista Suurkaupungin haita (1981).

Refn tosin on toistellut haastatteluissa väsymykseen asti elokuvansa yhteyksiä Grimmin satuihin jotka ovat tunnetusti raakoja. Driven sydämessä onkin (anti)sankaritarina, jossa prinssi joutuu lopulta kahlaamaan veressä hoitaakseen tehtävänsä päätökseen.

–

Parhaiden heist-elokuvien tapaan Drive alkaa keikasta. Los Angelesin taivas on musta lukuunottamatta liikehuoneistojen ja katulamppujen valoja, noita enkelten kaupungin sydänääniä. Näkymä kerrostalohuoneiston ikkunasta muistuttaa rauhallista ja varuillaanolevaa muurahaispesää. Koripallopelin äänet sekoittuvat puheeseen, joka kuuluu silkkiseen ajotakkiin pukeutuneelle miehelle.

Vasta autossa Ryan Goslingin (s. 1980) esittämän ajajan kasvot valaistuvat.

Ryan Goslingin kuski keikalla.

Newton Thomas Siegelin säkenöivä kuvaus uhmaa kaahailutraditioita läpi elokuvan, kamera pysyy useimmiten klaustrofobisesti auton sisällä. Poliisiradion ja korismatsin humun käyttäminen keikan viimeistelyyn on yksinkertaisesti nerokasta ja osoitus päähahmon kylmäpäisyydestä.

Gosling tekee tähänastisen uransa ehdottoman huipputyön nimettömäksi jäävänä stunttimiehenä, joka tekee keikkaa pakoautokuskina. Päivät kuluvat kuvauspaikalla tai lonkkavikaisen mentorin (Bruan Cranston) autokorjaamolla, yöt ratissa.

Powernapit voi ottaa seisaallaan hississä.

Clint Eastwoodin yksinäistä ratsastajaa kanavoiva mies elää ohikiitävien katulamppujen loisteesta kunnes tutustuu naapurin siroon yksinhuoltajaan Ireneen (Carey Mulligan) ja tämän pikkupoikaan Benicioon (Kaden Leos).

Driven kauneimmat kohtaukset tapahtuvat näiden kolmen henkilön välillä. Goslingin ja Mulliganin kuva-vastakuvapareja ei vain voi seurata hymyilemättä ja romanttinen autoreissu “A Real Heron” siivittämänä ja laskevan auringon kajossa ei ole siirappinen vaan todellisuutta vimmalla pakeneva ja sydäntälämmittävä haavekuva.

–

Muuten mitätön kilpa-autoilusivujuoni esittelee tragedian siemenen, pragmaattisen mafioson nimeltä Bernie Rose (mahtavassa vedossa oleva Albert Brooks). Bernien veli Nino (Ron Perlman) on oikea jokerikortti ja kun Irenen mies Standard (Oscar Isaac) palaa äkisti vankilasta ja sotkeutuu Ninon verkkoon, Goslingin ajaja tekee päätöksen suojella elämänsä uutta sisältöä väkivallan armottomalta kierteeltä.

Matka Pusher-trilogian raa’asta rikollisen arjesta Bronsonin (2008) itseensäkäpertyneen antisankarin ja Valhalla Risingin (2009) messiaanisen kostajan kautta Driven sadunhohtoiseen kostajasankariin alkaa olla selvä. Palaset siirtävät siirtyillessään aina toisia paloja ja pian Ajajan pokka alkaa pettää.

Se, kuinka status quo muuttuu vain kahdella askeleella, ensin napsahtamisena verkkapukuisen sutenöörin huoraluolassa, sitten vaaravyöhykkeellä eli kotitalon hississä suoraan unelmien naisen ja hetki sitten todellisen onnen edessä, on pöyristyttävän hienoa elokuvakerrontaa ja krediittiä Goslingin näyttelijäntaidoille. Ajajan hansikkaat narisevat, hiki valuu, rinta kohoilee, pupillit laajenevat…

Skorpionikuvioinen takki tahriintuu vereen.

Hetki: Carey Mulliganin Irene ja Gosling.

–

Ajoittaisista silmittömän väkivallan purkauksista huolimatta Driven katsominen on nautinnollista, sillä Refn etsii jatkuvasti hiuksenhienoa tasapainoa tylyn realismin ja hivelevän estetiikan välillä. Diegeettinen äänimaailma voi räjähtää kivusta tai häipyä balsamoivaan popmelodiaan. Syljentuotantoa kiihdyttävät hidastukset, yllättävät kuvakulmat ja rajaukset, peilien käyttö, Los Angelesin yön kasvoton pimeys ja keskipäivän armoton porotus – kaikki yhdessä saavat Driven näyttämään saumattomalta mestariteokselta.

Drive on myös näyttelijäntyöllinen tour-de-force. Brooksin vimmainen mutta kylmä rikollispomo on jo huutonsa huutanut, päivän päätteeksi hän haluaa vain säilyttää asemansa ja tehdä työnsä hyvin. Irenen hahmo jää ohuimmaksi: kuka on tuo 17-vuotiaana raskaaksi tullut ja surumielinen pieni nainen?

Myyttisyydessään anteeksipyytelemättömällä Goslingilla on vain muutama repliikki, kaikki muu on silmien, asentojen, liikkeiden, eleiden ja kasvojen mikroilmeiden vakuuttavaa taidetta.

Kun monitulkintainen loppu vielä kerää sinne-tänne levinneen tarinan sievään nippuun, tässä on vuoden viilein elokuva.

–

Monesti onnistunut elokuva vaatii oikeaa sattumien ja onnenkantamoisten sumaa. Matalan profiilin indie-elokuvatähti Ryan Gosling luki Driven käsiksen ja alkoi ajaa elokuvantekoa yhdellä ehdolla: hän saisi valita ohjaajan. Universal suostui.

Driven juliste.

Seuraavat juonenkäänteet ovat kuin elokuvasta: Gosling ja flunssalääkkeillä tainnutettu Refn tapaavat L.A:ssa ravintolassa eikä tapaamisesta tule mitään. Kotimatkalla autostereoista soi upea biisi, Refn alkaa laulaa ja pam! Idea Los Angelesin katuja pyyhkivästä autokuskista on syntynyt.

Gosling, Refn ja käsikirjoittaja Amini viettävät seuraavat pari kuukautta ajellen öisillä kaduilla musiikkia kuunnellen ja pysähtyen aina välillä kuppiloissa. Gosling ajaa koska Aminilla ja Refnillä ei ole kummallakaan ajokorttia (Los Angelesissa ei pääse minnekään ilman autoa).

Jokaisella oli siis oma tärkeä roolinsa: Refn toteutti, Amini tuotti materiaalin ja Gosling suojeli kummankin intressejä studion väliintuloilta.

Ja ajoi.