Ohjaus: Pedro Almodóvar
Käsikirjoitus: Pedro Almodóvar Thierry Jonquet’n romaanin mukaan
–
Pedro Almodóvarin (s. 1949) ”ensimmäiseksi kauhuelokuvaksi” tituleerattu Iho jossa elän (La piel que habito) on hengästyttävien yllätysten psykologinen trilleri ja kuumeennostattava katsomiskokemus.
Tohtori (Antonio Banderas) ja luomus (Elena Anaya).
Briljantti plastiikkakirurgi Robert Ledgard (Antonio Banderas) pitää nuorta naista (Elena Anaya) vangittuna kartanoonsa. Tekoihoa kehittelevä tohtori omistautuu työlleen, mutta menneisyys ei jätä rauhaan.
Almodóvarin tarinoiden vakioelementit vahvoista äideistä perhesalaisuuksiin ja pakkomielteisiin tuntuvat tuoreilta, maltillinen ruumiinkauhu on psykologisesti kouraisevaa ja kuvakerronta upeiden vastakkainasettelujen taidetta. Mallorcalainen Buika fado-lauluineen on “Almolle” tyypillinen löytö.
Madridilaisohjaaja kertoo tarinaansa niin rohkein ja itsevarmoin vedoin, etteivät elokuvan lukuisat takaumat ja yllätykset tunnu teennäisiltä. Päinvastoin, mitä jyrkempiä käännöksiä käsikirjoitus tekee, sitä kovempi on elokuvan imu.
Hullu ja kipeä rakkaus, musertava tragedia ja toivo – primääritunnetilat tunkeutuvat katsojan kehoon ja mieleen ensin lamauttaen, sitten ravisuttaen.
Jäljelle jää hämmennys, suru ja oivallus.
Tässä voi hyvinkin olla tekijän feministisin teos.
(Seuraa tulkintaa ja spoilereita)
Näyttelijä ja ohjaaja: Anaya ja Almodóvar.
–
Iho jossa elän sijoittuu goottilaiseen huvilaan, salakäytävien, valvontakameroiden ja kierreportaiden nyrjähtäneeseen valtakuntaan. Se on Tohtori Frankenstein -muunnelma, jolle keskeinen teema, identiteetti, saa elokuvassa hyvin almodóvarilaisen tulkinnan.
Transsukupuolisuus on kiehtonut ohjaajaa läpi uran, kenties mieleenpainuvimmin Oscar-palkitussa melodraamassa Kaikki äidistäni (1999). Kaapista ulostulo, halu ja seksuaalinen väkivalta ovat toistuvia teemoja.
Näyttämöllepano hivelee silmää: tohtorin työhuoneiden armoton kirkkaus ja kliinisyys vaihtuvat täyteläisten ja syvien värien (punainen, musta) sisustukseen, jota täydentävät valtavankokoiset maalaukset renesanssista moderniin taiteeseen.
Mieleenpainuvin, Titianin Urbinon Venus (1538), on käytävällä portaiden yläpäässä. Siinä alaston nainen makaa lakanan peittämällä divaanilla häpyään peitellen, uskollisuutta symboloiva koira jalkopäässä nukkuen.
Titian: Venus of Urbino (1538).
Taidehistoriassa Titianin Venus on tulkittu halun, seksuaalisuuden ja voyerismin eli tirkistelyn kuvana. Venus katsoo suoraan kohti tiedostaen että häntä katsotaan. Ilme on älykäs, valpas, itsevarma.
Vaikka maalaus inspiroi impressionisti Éduard Manet’n maalaamaan prostituoitua kuvaavan Olympiansa (1863), Urbinon Venus on usein luettu pikemminkin uskollisen rakastetun tai aviovaimon muotokuvaksi.
Georges Bataillen mukaan Titianin Venus on yhtäaikaa antiikin myyttien jumalatar sekä jumalainen kuolevainen nainen.
Tohtorin makuuhuoneessa odottaa vastaava näky, lasiseinän erottama kaunotar nimeltä Vera, joka on teknologian avittamana katseltavissa vaikka suurennettuna. Ihonväriseen ja -myötäiseen asuun pukeutunut Vera tiedostaa jo asennosta päätellen, että Robert tykkää katsella häntä.
Robert (Antonio Banderas) ja Vera (Elena Anaya).
Banderasin hienovaraisesti tulkitsema Robert on hyvin kärsivällinen mies, mielenlaadultaan intensiivinen mutta matalalla liekillä; mies joka ei vastoinkäymisiä kohdatessaan jää suremaan vaan heittäytyy koko olemuksellaan työhönsä, josta hän kykeneekin saamaan tyydyttäviä konkreettisia tuloksia.
Almodóvarin tunteikkaassa maailmassa se on pahimman luokan itsepetos josta ei seuraa hyvää. Iho jossa elän on kuvaus perheensä laiminlyöneen monomaanin tragediasta, hylätyksi tulemisesta.
Poikaansa liikaa rakastavan ja mustasukkaisesti vartioivan äidin (Marisa Paredes) suojeluksessa Robertin ei surua kohdatessaan tarvitse muuttua tai tutkiskella itseään. Krooninen työhulluus tarjoaa pikaratkaisun, todellisuuden muuttamisen ihmisen muuttumisen sijaan.
Hollywood-rooleissa lähes säännönmukaisesti itseään parodioiva Banderas on vaikuttava, Almodóvar puskee entisestä vakiotähdestään ulos hallitun ja monivivahteisen roolityön.
Tuska on koko ajan kulman takana.
Zeca (Roberto Álamo) ja Marilia (Marisa Paredes).
–
Ihailen sitä näennäistä vaivattomuutta, jolla Almodóvar leipoo sisään fantastisia tarinaelementtejään. Kaoottinen eläinhahmo toteuttaa ahdistavan raiskauksen, joka nyrjähtää feministiseen kulmaan jahka Iho jossa elän paljastaa päähenkilönsä todellisen minän. Ohjaajan taiteelle tyypillinen eroottinen hurme ja köyrintä saa mustia sävyjä kun isä löytää tyttärensä – silmäteränsä – korkokengän metsästä.
Pinnallisen juonen keksintö, tulta ja tuhoa kestävä iho, viittaa niin Robertin kohtaamiin menetyksiin kuin Veran/Vicenten (Jan Cornet) kestämiin kärsimyksiin.
Hengitys salpautuu vieläkin kun ajattelen sitä häivytystä, jolla Vicentestä tulee silmiemme edessä Vera. Se tunnesiirto,inhimillinen kyky jolla kiinnitymme ja kiinnymme toisen ihmisen kasvoihin, on Robertin tuho.
Täydellinen Vera ja Robert.
Luomus lumoaa tekijänsä.
Osa tarinanlangoista tuntuu ylimääräisiltä. Ilman lopun rönsyilyä Iho jossa elän olisi ollut siistimpi paketti, ja aivan eri elokuva, mutta Almodóvar haluaa, kuten tavallista, kertoa kaikkien tarinan.
Se hänelle suotakoon.
[Muokattu Ylioppilaslehdessä #13/2011 ilmestyvän arvion pohjalta.]
Täytyy kyllä myöntää, että tämä on tähänastisista näkemistäni Almodóvarin elokuvista ehkä parhain. Minuun jotenkin kolahti tuo tummanpuhuvuus ja kuten hyvin kuvailit, käänne käänteeltä katsoja imaistaan mukaan. Banderaksen suoritus oli kerrassaan positiivinen elämys,liekö sitten syy siinä että mies oli ns. “juurillaan” ja näytteli äidinkielellään. Matador odottaa hyllyssä tsekkausta
Nousi myös minun suosikkeihini ^_^ Ja takuulla näyttelijäntyöhön vaikuttaa kieli, etenkin onko kyseessä oma äidinkieli vai ei.
Voisi ottaa jonkun Almo-kertausviikonlopun, tekisi mieli muistella myös Sido minut, ota minut!~
Oijoijoi tämä harmitti kun ehti livahtaa sormien välistä täällä Briteissä, oli niin vähän aikaa pyörityksessä. Pitää jotenkin tämä päästä katsomaan.
Olen erittäin suuri Almodovar fani, jokaisessa hänen elokuvassaa on niin paljon sielua että huhhuh.
Tämä seikkailu kauhun puolelle kiinnostaa kovasti.
Sielua = todellakin! Rakastan elämää, kuolemaa ja historian käsittelyä hänen elokuvissaan.
En voi mennä vannomaan, mutta uskon, että pidät tästä kovasti. Sytyin ja niin moni muukin vanha Pedro-fani ^_^.
Eilen nähty ja vieläkin ajattelen elokuvaa vähän väliä.. ( tiedän että teen näin pitkään). Pedro ei petä.. tämä oli erilainen Pedro mutta silti niin tunnistettava! Ja Banderakseen pätee sama kuin Penelopeen; he puhkeavat kukkaan Pedron ohjaukseessa ja saadessaan näytellä omalla äidinkielellään. Banderas oli hienovaraisen taitava tässä! Täytyy vain ihailla Almodovarin ehtymätöntä mielikuvitussammiota josta hän ammentaa näitä tarinoitaan! Toivottavasti jaksaa jatkaa vielä ikuisuuteen!!
Sorisori, sain jonkun muistikatkon ja unohdin kommentoida takaisin! :O Kiitos, tästä tuli erittäin hyvä fiilis~
Haluaisin mennä katsomaan tämän vielä uudestaan. Luin vasta Imagesta Katja Kallion iiihanan kirjoituksen elokuvasta ja napsahdin. Haluan upota uudestaan tähän maailmaan..
Banderas ja Cruz todellakin briljeeraavat äidinkielellään, ja Antonio tässä hienovaraisen taitava: totisesti, sanoitpa hienosti!
On se aivan mahtavaa että joku pystyy kitschin ja perverssien mielleyhtymien kautta tuomaan esille jotain näin puhuttelevaa ja ravistelevaa. Oh Pedro, keep on rocking~
Päivitysilmoitus: Golden Globe -ehdokkaat julki – Milloin ‘The Artist’ tulee Suomeen? | Cinefiliaa
Päivitysilmoitus: Vuoden 2011 Top 10. | Cinefiliaa