Teattereissa: Nader ja Simin: Ero.

Ohjaus ja käsikirjoitus: Asghar Farhadi

–

Nader ja Simin: Ero nousee helposti vuoden top10-listalleni.

Viiltävä, syvällinen ja psykologisesti tarkkanäköinen henkilödraama liimaa penkkiin. Tai oikeammin, Nader ja Simin on oikeussalidraama ja moraalitutkielma jossa ihanteet ja tosielämä asetetaan julmasti vastakkain. Se antaa tilaa eikä syyllistä, ymmärtää tarjoamatta oikoteitä.

Jodaeiye Nader az Simin (2011).

Sen pelkistetty muoto keskittää kaiken huomion upealla tavalla etenevään draamaan.

Ei mikään ihme, että iranilaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Asghar Farhadin työhistoria on palkinnoilla päällystetty: Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinto, tuomariston ja lehdistön palkinnot tänä vuonna Naderilla ja Siminilla, kakkossija muutama vuosi takaperin, lukuisia parhaan elokuvan, käsikirjoituksen ja ohjauksen tunnustuksia festivaaleilta ympäri maailmaa.

Veikkaan, että elokuva löytyy parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin 5 lopullisen ehdokkaan listalta. Silloin se olisi myös vahva voittajasuosikki, riippumatta kanssakisaajistaan.

Naderin ja Siminin päähenkilöt, aviopari Nader (Peyman Moaadi) ja Simin (Leila Hatami) sekä heidän ihana ja älykäs tyttärensä Termeh (Sarina Farhadi) ovat epätäydellisiä ja inhimillisiä, siis sympaattisia hahmoja. Heidän valintansa voivat tuntua joskus irrationaalisiltakin mutta ne alkavat avautua harvinaisesti, kuten oikeassakin elämässä kun todella tutustumme ihmisiin ja alamme tunnistaa heidän ajattelutapojaan, motiivejaan ja päämääriään.

Nader auttaa isäänsä (Ali-Asghar Shahbazi).

–

Nader ja Simin: Ero kertoo nimensä mukaisesti aviokriisistä. Korkealla koulutettu aviopari on erkaantunut toisistaan: Lääkärinä työskentelevä Nader jää Alzheimeria sairastavan isänsä ja 11-vuotiaan Termehin kanssa perheen asuntoon kun Simin muuttaa vanhempiensä luo. Naderin mukaan Simin pakenee, Siminin mukaan Nader on jääräpää.

Nader päätyy palkkaamaan hoitajan heikentyvälle isälleen. Tytärtään mukanaan kuljettava, alaskatseleva Razieh (Sareh Bayat) suhtautuu työhönsä ensisilmäyksellä oudon välinpitämättömästi. Nader ja Simin muistuttaa hyvin nopeasti siitä monimutkaisesta syiden verkostosta, jota kukin meistä kantaa selässään.

Sattuma ja historia liikuttavina voiminaan Farhadi rakentaa tapahtumasarjan, joka johtaa kaksi perhettä shariaan perustuvan oikeusjärjestelmän eteen. Se todistaa jälleen kaksi asiaa: Mikään laki ei ole erehtymätön ja jokainen valehtelee joskus.

–

Farhadilla on harvinainen taito välittää olennaista informaatiota rivien välistä.

Joskus se on hyvin hienovaraista. Esimerkki: yliopistossa englantia opettava, moderni ja tyylikäs Simin pitää kirkkaita päähuiveja, mutta Raziehilla huivi eli hijab on aina musta ja kaulan peittävä.

Maallistunut Simin (Leila Hatami).

Harras Razieh (Sareh Bayat).

Nader ja Siminin antama kuva nyky-islamista on monisävyinen, suurimpia yksinkertaistuksia ja yleistyksiä kaihtavalta tuntuva.

Pelkistetyllä käsivaralla kuvattu elokuva on ihanan selkeä, tyyli on johdonmukaista jatkoa suitsutusta ansaitsevalle sisällölle. Sermit, ikkunat ja läpinäkyvät lasiseinät kuvaavat hienosti kontaktikatkoksia ihmisten välillä ja myös perustelevat selkä seinää vasten tehtyjä impulsiivisia päätöksiä. Kuvaus hengittää vapaasti.

Niinkuin katsojakin, lopputekstien virratessa.

–

Lopuksi lienee asiaankuuluvaa kirjoittaa sana tai kaksi Leila Hatamin eteerisyydestä. Simin ehkä häviää ärripurri-aviomiehelleen tulisuudessa mutta hänestä ei saa silmiään irti.

Hatami on pesunkestävä tähti, valkokangaskaunotar par excellence.

Katsokaa vaikka.

Leila Hatami Berliinin elokuvajuhlilla viime helmikuussa.