Teattereissa: Vallan kääntöpuoli.

Suoraan uutisen ytimeen:

Liberaalin George Clooneyn ohjaamassa Vallan kääntöpuolessa demokraatit saavat makeat naurut. Syy?

Ryan Gosling (elokuva)demokraattien kampanjabussissa.

Republikaanit saattavat olla kovempia ja likaisempia pelureita. Silti he epäonnistuvat vaalikampanjasta toiseen löytämään itselleen yhtään ehdokasta joka ei olisi “a total fuck-up”.

Rick “Oops!” Perryn tämänpäiväisen luovutuksen jälkeen norsukampanjassa jatkavat Rick Santorum, Mitt Romney, Newt Gingrich ja Ron Paul ovat kaikki vahvistuksia sääntöön.

–

Vallan kääntöpuoli palkitsee tarkkasilmäisen. Tiheätunnelmainen ja ahdistavakin poliittinen trilleri Yhdysvaltojen presidentinvaalien takaisesta sumeilemattomasta laivanupotuksesta kiertyy ja kiristyy sysäyksittäin, kuin puhelinlanka sormen ympärille.

Näin elokuvan kahdesti ennen kuin sisäistin motiivit keskeisen dramaattisen käänteen takana. Ensimmäisessä tekstien puuttuminen saattoi tosin vaikuttaa asiaan.

Vallan kääntöpuoli (The Ides of March, 2011).

Clooneyn edellisestä Oscar-ehdokasohjauksesta Good Night and Good Luckista (2005) tuttu asialinja ja ensemble-miehitys jatkuu. Näyttelijä-ohjaaja-käsikirjoittaja osoittaa taitonsa jännityksen ylläpidossa.

Katsoja heitetään keskellä hurjinta esivaalirumbaa. Tiimikin on kova: Ryan Gosling on nuori ja idealistinen lehdistöpäällikkö, Clooney itse demokraattien presidenttikandidaatiksi mielivä senaattori.

Kumpikin on aika haalea ja symbolinen hahmo kun verrataan ns. mahakkaisiin valtapooleihin, Paul Giamattin ja Philip Seymour Hoffmanin esittämiin kampanjapäälliköihin eri puolella demokraattijokea.

Laatutavaraa molemmilta näyttelijöiltä, mutta kiukkuisena altavastaajana suorastaan soiva Giamatti tekee mieleenpainuvimman roolin öljyttynä veteraanipelurina. Nuorta polvea edustavat Evan Rachel Wood ja Max Minghella.

Goslingin Stephen on se toimija jonka ympärille juoni rakentuu, Clooneyn Mike Morris etäinen ja läpitunkematon idea, siis se idea jonka kampanjakoneisto on hiki otsalla luonut.

Kun tähän todellisuuteen ilmestyy särö, kaikki muuttuu epätodelliseksi.

–

Vallan kääntöpuolessa on vetoavia ja genretietoisia kuvia: siluetteja ja tummia hahmoja, hitaita zoomauksia ja kansakunnan kohtalosta keskustelevia miehiä asemoituina suunnatonta tähtilippua vasten. Kuvakerronta on klassista ja hivenen staattista, sopivasti tietoapimittävää.

Pidin erityisesti näennäisesti läpinäkyvyyttä edustavista plekseistä ja ikkunoista jotka rajaavatkin hahmot ulkopuolelle, pois pelistä. Hullun lailla töitä paiskivan Alexandre Desplat’n salaileva pääteema palaa uudestaan ja uudestaan ja yhteensitoo tapahtumia.

Molly (Evan Rachel Wood) ja Stephen (Gosling).

Laajaskaalainen Gosling aloittaa hivenen clooneymaisin hurmurielein ja siirtyy vähitellen kohti Driven (2010) tunnetuksi tekemää läpitunkematonta pokeriaan. Stephen on sarkastinen, säkenöivän älykäs ja erinomainen kentällä, mutta yhä keltanokka. Siitä todistaa jo hellyttävä kohtaus elokuvan alkupuolella, jossa kullanhohteisessa ravintolaloosissa nököttävä Gosling vakuuttelee Marisa Tomein esittämälle journalistille kokeneisuuttaan.

Jos sitä täytyy noin erikseen mainostaa.. Tiedätte kyllä.

Beau Willimonin näytelmään perustuva käsikirjoitus kuvaa Yhdysvaltojen politiikkaa kyynisenä isojen rahojen mediasirkuksena jossa kansa esiintyy vain siirrettävinä pelinappuloina, ei koskaan valtaa käyttävinä demokraattisina toimijoina.

–

Särön Clooneyn tiukkaan trilleriin tekee sen naiskuva. Vallan kääntöpuolesta puuttuvat moniulotteiset naishahmot, kuten niin monista lajityypin elokuvista. On vuosi 2012 eikä Clooney ole mikään tunari.

Jos tekijöiden ajatuksena oli esittää Amerikan poliittinen todellisuus sellaisenaan (“mutta kun ei siellä ole naisia”), argumenttia olisi pitänyt tuoda esille jotenkin enemmän.

Nyt, rivien välistä luettuna se tuntuu puutteelta. Laiskalta tekosyyltä.

Jennifer Ehlen madonna-äitihahmon ja Evan Rachelin Woodin hepsankeikan lisäksi elokuvassa on New York Timesiin poliittista kolumnia kirjoittava Ida. Ohueksi hahmoksi jäävällä Idalla on monenlaista pääomaa ja valtaa. Silti Ida ei vakuuta.

Marisa Tomein Ida.

Idaa esittävä ihana Marisa Tomei on väärässä elokuvassa. Tomein tunnusomainen räväkkyys, naisellisuus ja kaikki sukupuoleen viittaava on piilotettu visusti valtavien pokien ja kauluspaita-liivi-yhdistelmien taakse.

Yhtä hyvin rooliin olisi voitu valita joku valjumpi mies.