Paolo ja Vittorio Tavianin Cesare deve morire (Caesar Must Die, 2012) on voittanut Berliinin elokuvajuhlien päävoiton eli Kultaisen karhun. Näin elokuvan muutama päivä sitten pääkallonpaikalla. Kaikki voittajat löydät täältä.
Cesare deve morire (2012).
En ole Tavianien voitosta kuin pikkuisen yllättynyt. Päätös osoittaa, että realistisia ihmissuhdedraamoja ohjaavan Mike Leigh’n tuomaristo arvosti ennen kaikkea ideaa. Luultavasti toisena tuli visuaalinen toteutus.
En innostunut elokuvasta teatterissa. Pienen pohtimisen jälkeen olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kysymys oli omasta festivaaliväsymyksestä ja elokuvan haastavuudesta.
Cesare antaa kunhan sille antaa.
–
Ainakin Cesaren konsepti oli Berlinalen kiinnostavimpia: dokumentti roomalaisessa Rebibbian vankilassa istuvista vangeista jotka harjoittelevat Shakespearen Julius Caesar -näytelmää ja esittävät sen tavisyleisölle.
Tavianit ovat toistelleet haastatteluissa, kuinka murhamiehetkin ovat ihmisiä. Taiteen kyky tavoittaa totuuksia, sen ylevöittävä ja terapeuttinen vaikutus ovat elokuvan kantavia teemoja. Harjoitukset peilaavat yksilöiden elämää, konflikteja ja asemaa yhteiskunnassa.
Huippukohdassa vanki toteaa, ettei tuntenut olevansa kahlittu ennenkuin tutustui taiteeseen.
Elokuva on minimalistinen niin musiikiltaan kuin kuvaukseltaan, mustavalkoisuudessaan riipaisevan kaunis, vertauskuvallinenkin, ja miltei vailla pehmennyksiä. Vankien strategiset tiedot (nimi, kakun mitta, kotipaikka) kerrotaan jonka jälkeen kaikki mikä selviää, avautuu Shakespearen tekstin kautta.
Julius Caesar ykkösmiestensä ympäröimänä.
Mitä nyt muutama hahmo rikkoo jäätä ikimuistoisesti (“I’ve got you / under my skin”) koe-esiintymisissä jotka ovat elokuvan ehdoton sydän.
Nautin eritoten kompositioista, vankilaympäristön materiaalisen kutkuttavasta tunnusta (piikkilankoja, saastaisia aitoja, kylmää kiveä) ja hitaasti liikkuvan kameran sijoittelusta. Niistä välittyi vahva hetken tunnelma ja dramatiikka.
Cesare deve morirea on vaikea hyväksyä dokumentiksi, niin rajusti se rikkoo lajityypin konventioita. Kaiken alla se on puhdas seurantadokkari joka kuitenkin tuntuu art house-draamalta josta puuttuu kierroksia. Tässä elokuvassa ei ole mitään helppoa.
–
Näin viime vuonna Berlinalessa brittinäyttelijä-debyyttiohjaaja Ralph Fiennesin yhtä lailla korkealentoisen Coriolanuksen, jossa samaa nimeä kantava Shakespeare-näytelmä siirretään nykypäivän Serbiaan. Homoeroottiset viitteet Coriolanuksen (Ralph Fiennes) ja Aufidiuksen (Gerard Butler) välillä ovat tahattoman koomisia eikä elokuva muutenkaan saa vakuuttumaan Shakespeare-modernissa-kaupunkisodassa-filmatisoinnin toimivuudesta.
Coriolanus (2011).
Cesaressa vanha Will toimii paremmin. Näytelmä Rooman legendaarisesta hallitsijasta ja historian kuuluisimpiin kuuluvista petoksista resonoi vahvasti vasten modernia Italiaa.
Ongelma on veljes-ohjaajien äärimmäisen etäännytetty tarinankerrontatapa jossa ympyrä vain yksinkertaisesti sulkeutuu.
Elokuva alkaa Julius Caesarin esityksen loppuhuipentumasta yleisön edessä. Seuraa aikahyppy (“6 kuukautta sitten”) kun roolit jaetaan ja näytelmän harjoitukset alkavat. Toisiaan seuraavat harjoitukset ovat varsin epädramaattista toimintaa: ne hetket kun tosi ja fiktio sekoittuvat pitävät Cesaren tarinan seuraamisen mielenkiintoisena vain nipin napin.
Vaativasta filmistä jää runsaasti mutusteltavaa kotimatkalle ja tulevaan, mutta kysymys on motivaatiosta: Miksi katsoja välittäisi näistä murha- ja mafiamiehistä niin paljon, että päätyisi pohtimaan Italian historiaa ja nykyisyyttä tämän elokuvan kautta? Missä porkkana?
Paolo ja Vittorio Taviani.
Silmäkarkkia Cesare takuulla on, lahja sielukkaiden, humaanien ja vahvan allegoristen elokuvien ystäville. Ilman ymmärrystä ja anteeksiantoa ihmistä ei ole.
Paolo Taviani täyttää tänä vuonna 81, Vittorio 83 vuotta. Veljesten kansainvälisesti tunnetuin työ on Isäni, herrani (Padre padrone, 1977) joka voitti Cannesin Kultaisen palmun ilmestymisvuonnaan.
Päivitysilmoitus: Berlinale 2012: Elokuvat 1/3. | Cinefiliaa