Näin Berliinin elokuvafestivaaleilla tänä vuonna 12 elokuvaa. Se kuulostaa paljolta vaikka ei se sitä ole: vietin ensimmäisestä viikonlopusta ison osan seuraillen suomalaista elokuvatuottajaa Ylioppilaslehden juttua varten. Enemmänkin olisi voinut nähdä.
Kirjoitin festivaalin päävoittajasta, Taviani-veljesten Caesar Must Diesta jo täällä.
Nyt vuorossa on loppusatsi eli Marley, Keyhole, Captive, Dollhouse, Snake Man, Flowers of War, Jayne Mansfield’s Car, Side by Side, Postcards from the Zoo, Keep the Lights On ja sokerina pohjalla… Iron Sky. Let’s go!
–
Yhteisödokumentti Life in a Daysta vastannut Kevin Macdonald iskee kultasuoneen Marleylla. Se on dokumenttielokuva reggaemuusikko Bob Marleysta ja Jamaikasta joka eli ja kuoli Marleyn mukana. Elokuva sivuaa myös rastafarifilosofiaa ja ska- ja reggae-rytmin ontologiaa.
Marley (2012).
Macdonald nivoo yhteen reggaen sankarihahmon ja tämän kotipaikan, vuonna 1962 itsenäistyneen Jamaikan kohtalot vakuuttavasti. Johtohahmoja janonneesta köyhästä maasta ponnistaneesta Marleysta tuli poliittinen voimahahmo, halusi hän sitä tai ei.
Tekijöillä oli Marleyn perikunnan siunaus joten mukana on ennennäkemätöntä arkistomateriaalia. Koosteena Marley muistuttaakin paljon juuri DocPointissa näkemääni Sennaa (vrt. myös julisteita).
144 minuutin pituudessaan Marley yksinkertaisesti toimii: en ottaisi siitä mitään pois.
Robert Nesta Marley oli valkoisen ratsumiehen ja mustan teinikaunottaren tuotos, kiusattu puoliverinen joka kasvoi Jamaikan Trenchtownin slummeissa. Kun nukkumaan on mentävä nälissään, vimma tehdä itsestään jotain kasvaa hurjaksi.
Marley on erinomainen dokumentti paitsi luontevasti polkevan rytminsä (reggae?), myös hullunkuristen henkilöhahmojensa ansiosta. Tämä oli festivaalin hauskin elokuva!
Puisevat “Näin hitti syntyi”-kertomukset on viisaasti jätetty kertomatta. Informaatiotulvaa tauottavat pyörryttävän kauniit helikopteriotokset Jamaikan rehevistä viidakoista, reggaen alkukodista.
Sankarilliseksi hahmoksi nousee Rita Marley, Bobin vaimo ja taustalaulaja joka laittoi omat tunteensa vakan alle pitääkseen huolen siitä että Bobin tyttöystävät antoivat tähden levätä ja että kaikki lapset ottivat osaa 36-vuotiaana syöpään menehtyneen isänsä hautajaisiin. Omat ja muiden.
Aika pyhimys.
–
Muutama vuosi takaperin näin R&A-festivaaleilla kanadalaisohjaaja Guy Maddinin My Winnipegin, surrealistisen oodin kotikaupungilleen. Vuosi takaperin Berlinale-tuomaristossa istunut Maddin palasi tänä vuonna festivaaleille uudelle elokuvallaan joka ei jättänyt kylmäksi.
Keyhole (2012).
Takanani istunut toimittaja puuskaisi “Thank GOD it’s over!” ennen kuin kiihdytti ovelle. Oma kokemukseni oli positiivinen: ensimmäisen vartin istuin silmät suurina kunnes vaivuin hypnoosiin ja nautin show’sta valtavasti. Festivaalin kohokohtia!
Keyhole edustaa sitä kokeilevaa elokuvan lajia jota usein tarkoitetaan kun puhutaan ilkkuvasti “taide-elokuvasta”: blurrauksia ja epätarkkaa kuvaa, häivytyksiä, moninkertaisia päällekkäisyyksiä, tykitysleikkausta, sekavaa valaistusta, sekavampaa kerrontaa, alastomia vanhuksia jotka ruoskivat itseään, onanointia ja paljaita sukuelimiä…
Jason Patricin esittämä heeros nimeltä Ulysses saapuu kotiinsa joka on piiritetty. Asetelma on gangsterielokuvasta, paikalla on rikollisia ja jopa ranskalainen rakastajar. Lukkojen takana yläkerran huoneessa makaa Ulysseen vaimo Hyacinth (Isabella Rossellini) jota Ulysses yrittää tavoittaa.
Mukana seuraa Ulysseen hylkimä ottopoika ja tämän sokea tyttöystävä joka on joka hetki hukkumassa.
Keyhole on puhdasta tajunnanvirtaelokuvaa, esikuvansa mukaisesti. Päähenkilön nimi nimittäin viittaa James Joycen romaanin nimihenkilöön sekä Joycen alkuperäiseen viittauskohteeseen, Homeroksen Odysseiaan ja Odysseukseen matkaan takaisin vaimonsa Penelopeen luo.
Tuo matka on vaarallinen: on kyklooppeja (seinästä törröttäviä peniksiä), perversioita (nainen nuolee miehen amputoitua kädentynkää) ja kaikenasteisia haamuja jotka uhkaavat musertaa huonon isän ja sankarin.
Vaimo (Isabella Rossellini) ja tohtori (Udo Kier).
Maddinin vahvasti valaistussa haamumaailmassa kuolleet kävelevät rinnan elävien kanssa ja eri aikakaudet sekoittuvat nykyhetkeen. Kaiken yllä leijuu suloinen suru ja menetys.
Henkilöt reagoivat jatkuvasti ympäristöönsä täysin assosiatiivisesti, kuin ihmisen hoksottimet. Kun Udo Kierin esittämä tohtori poistuu huoneesta, hän tietenkin tokaisee “Nice wallpaper!”.
Keyhole muistuttaa David Lynchin häiritsevän viistoja visioita ajalta kun ne vielä porautuivat läpi aivokuoresta munimaan. Maddinin huippukekseliäs outous on selvää sukua Eraserheadille (1977). Keyholessa ei ole tarinaa vaan tapahtumia. Ulysses tulee niiden edetessä tietoisemmaksi talosta, sen esineistä ja rakenteesta.
Keyhole on nimensä mukaisesti kurkistus avaimenreiästä, ihanan karmiva freudilainen seikkailu sankarin mielen alati haarautuvassa talossa.
Kuolemattomia one-linereitakin löytyy (“You forgot one thing: You can’t electrocute a man twice!”), joten kannattaa pistää Guy Maddinin nimi korvan taa.
–
Brillante Mendozan kidnappaustrilleri Captivella on raffi aloitus, mutta kokonaisuus kallistuu epäuskottavaksi pettymykseksi. “Allah Akhbaria” huutavat ääri-islamistit kaappaavat sekalaisen seurueen panttivangeiksi viidakkoon.
Yksi heistä on Isabelle Huppertin esittämä kristitty vapaaehtoistyöntekijä joka suhtautuu lähes vihamielisesti hyökkääjiin.
Captive (2012).
Captiven cinéma véritémäinen kaupunkisotakuvaus ja hikinen viidakko luovat hienosti tunnelmaa mutta kerronta ja teemat ontuvat. Huppert on ihana kuten aina mutta hurskastelevan hahmon kehityskaaresta tulee epäuskottava koska Mendoza leikkaa tarinasta valtavia aikablokkeja välistä pois.
Kun kaappaajat ja kaapatut viettävät toistensa seurassa satoja päiviä, ystävyyksiä ja suhteitakin syntyy. Kaappaajat paljastuvat tavallisiksi nuoriksi miehiksi jotka yhteiskunta on unohtanut; huomio jota ei oikein voi tuoreeksi kehua.
Välillä tuntuu kuin näyttelijät olisivat pudottaneet roolihahmonsa. Kepeät vitsit ovat keinotekoisia nostatuksia, zoomin pumppaus valitettavaa. Vihollisen rakastamisen filosofiaa vain sohaistaan vaikka sitä kautta tarinasta olisi voinut saada riuskan otteen.
Mendoza kritisoi ulkomaailmaa, joka näyttää sitä vihamielisemmältä mitä kauemmin viidakon uusyhteisö on pysynyt kasassa, mutta aivan liian epäselvästi jotta vaikutus olisi muutakin kuin pelkkä olan kohautus.
Maaginen sateenkaarilinnun lento lopussa on kuin vilvoittava lupaus paratiisista jota ei tullut.
–
Dollhouse on Kirsten Sheridanin (s. 1976) käsikirjoittama ja ohjaama. Kirstenin isukki Jim on arvostettu elokuvantekijä, hänet muistetaan Suomessa parhaiten yhteistyöstä Daniel Day-Lewisin kanssa elokuvissa My Left Foot, In the Name of the Father ja The Boxer.
Dollhouse (2012).
Viimeisimmän Oscar-ehdokkuutensa isä-Sheridan sai maahanmuuttajadraama In American (2002) käsikirjoituksesta jota hän työsti tytärtensä Kirstenin ja Naomin kanssa.
Dollhousessa kuusi irlantilaisnuorta murtautuu luksustaloon rannalla ja pistää ranttaliksi. Ironinen yksityiskohta: elokuvassa tuhottava talo on Jim Sheridanin omaisuutta. Kuinka subversiivista!
Aaltoilevasti kaaoksesta raukeuteen etenevä elokuva on etevästi kuvattu mutta siihen se jää.
Tosin ihan alussa porukan hiljainen Jeannie (Seána Kerslake) tekee tutkimusmatkoja talon uumeniin ja äänisuunnittelu herkistää joka kosketukselle, tuoksulle, kopautukselle.
Välillä elokuva saa tulta alleen mutta useimmiten tapahtumat ovat kliseisiä, epäuskottavia ja ärsyttävän kirjaimellisia. Jotakin käsikirjoituksesta kertoo, ettei Dollhousen sinänsä merkittävästä aiheesta voi puhua lainkaan spoilaamatta.
Lisäksi käsikirjoitus tuntuu rajoittavan hahmoja. Ei kukaan ole noin käsi!
Lopun Jeesukselle ei voi kuin nauraa tahattomasti. Maddiniakin kovempi WTF-hetki.
(Ei huolta, tuota ei voi juuri spoileriksi kutsua.)
–
Tulipa pitkä! Jatkuu ->
Onpa mielenkiintoisen kuuloisia elokuvia! Itseäni etenkin kiinnostaa Marley ja Keyhole. Ovatkohan ikinä tulossa Suomeen asti?
Arvasin, että juuri sinä olisit valmiina hyppäämään näiden kelkkaan ^_~
Koska Marley on niin hyvä, se tulee takuulla Suomeen, pakko. Olisiko Espoo Ciné mahdollinen? Vähintään R&A.
R&A-festivaali on näyttänyt Guy Maddinin elokuvia ennenkin joten on hyvin mahdollista että Keyhole tulisi ensi syksyksi.
Se on oikeasti aivan seko. Ne penikset! Se vanha pappa saa siut sydänkohtauksen partaalle
No toivotaan, että olisivat syksyn festariohjelmistossa! Keyhole kuulostaa kyllä juuri sydänkohtaus-leffalta (ja siksi se on katsottava!!)