Tietoja cinefiliaa

Valtiotieteilijä, elokuvisti.

Cannes 2012: Rakkautta & Anarkiaa -festareille suomalaisen elokuvan marketti.

Oho: Vuosi vuodelta paisuva Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaali lisää tänä vuonna ohjelmistoonsa ensi kertaa suomalaisen elokuvan marketin!

Hollywood Reporterin mukaan elokuvien myyntiagenteille, ostajille ja kansainväliselle medialle suunnattu aivan uusi tapahtuma olisi kaksipäiväinen. Se pidetään 25.-.27. syyskuuta Helsingissä, keskellä 20.-30.9. pidettävää R&A-festivaalia.

Suomalaisen elokuvan marketti näyttää uusia ja vielä tekeillä olevia suomalaisia elokuvia sekä elokuvia välittömistä naapurimaista Venäjältä, Virosta ja pohjoismaista.

Jutussa viitataan R&A:n johtajaan Pekka Lanervaan. Lanervan mukaan viime vuoden Cannesissa kilpailleen Le Havren, hurjia katsojalukuja myllynneen Iron Skyn ja kansainvälisiä festivaaleja kiertäneen ja mm. Ranskassa hyvin vastaanotetun Napapiirin sankareiden myötä aika on kypsä omalle elokuvateollisuustapahtumalle Suomeen.

Lanerva sai viime vuonna Ranskan kulttuuriministeriön myöntämän kunniamerkin.

Uutinen on äärimmäisen mielenkiintoinen. Syyskuussa Helsinkiin odotetaan suomalaisesta elokuvasta kiinnostunutta teollisuutta ja mediaa. R&A paisuu ja aivan uudella tavalla: tavallisten elokuvanäytösten lisäksi ohjelmaan tulee esimerkiksi “suhteiden luomiseen tarkoitettuja tapahtumia” ja elokuvateollisuudelle suunnattu paneelikeskustelu.

Suomalainen elokuvateollisuus saa näkyvyyttä. Filmimarketti on maailman festivaaleilla elokuvateollisuusväen tärkein kohtauspaikka, siellä solmitaan kontaktit ja kaupat. Esimerkiksi Berliinissä filmimarketti oli täynnä eri maiden elokuvateollisuuksien osastoja ja mainoksia niille.

“Helsinki Film Affair” olisi rajatumpi, tarkoitus kun on promota lähinnä Suomen ja muiden pohjoisten maiden elokuvia. Väkeä ei tule niin paljon kuin Berliiniin mutta juuri suomalaisesta elokuvasta kiinnostuneille tämä on se paikka.

R&A on kasvattanut kävijämääriään tasaisesti. Se on jo nyt yksi Suomen tärkeimpiä elokuvatapahtumia Espoo Cinén ja Sodankylän kanssa.

Miten kansainvälisille elokuva-ammattilaisille suunnattu tapahtuma muuttaa festivaalia? Ja ehkä olennaisemmin: Mitä vaikutuksia filmimarketilla on Suomen elokuvateollisuudelle?

Aika lailla unelmalta tuo näin ensihätään kuulostaa.

Cannesin elokuvafestivaali alkaa huomenna. Wes Andersonin odotettu  7. kokopitkä Moonrise Kingdom avaa juhlinnat jotka jatkuvat ensi viikon sunnuntaihin.

Bruce Willis elokuvassa “Moonrise Kingdom” (2012).

Silloin jaetaan Kultainen palmu ja muita festivaalin arvostettuja palkintoja.

Kilpasarjassa on tänä vuonna kadehdittava määrä isoja nimiä. Michael Haneke, David Cronenberg, Jacques Audiard, Leos Carax, Thomas Vinterberg, Abbas Kiarostami, Alain Resnais ja Christian Mungiu pistävät kilpailuun jo etukäteen vipinää.

Mutta missä ovat naiset? Cannesin tämänvuotinen miesvoittoisuus on elokuvateollisuuden sukupuolijakauman peili: naispuolisia ohjaajia on yhä vain se pieni vähemmistö.

Testosteronitykitystä Orionissa tästä elokuuhun.

Minä täällä, pitkästä aikaa. Yllätyittekö?

Palautin tänä maanantaina vihdoin ja viimein pro graduni (otsikolla “Radikaaleja huivityttöjä? Demokraattinen kansalaisuus moderneissa demokratiateorioissa”) joten nyt on lupa hengähtää ja nauttia pienemmälle huomiolle viime kuukausina jääneistä elämäni suurista intohimoista: elokuvista ja niistä kirjoittamisesta.

Mehut alkavat taas virrata blogissani. Kiitos kun jaksatte pysyä mukana!

Vielä tänä iltana yritän raahautua Ylioppilaslehden kevään lopettajaiskaronkkaan. Ennen sitä on ihan pakko hehkuttaa jotain:

Helsingin elokuvateatteri Orionissa pärähti viime viikolla käyntiin äärimmäisen kova elokuvasarja. Rautainen 80-luku marssittaa valkokankaalle joukon 80-luvun legendaarisimpia (ja monella tapaa oudoimpia) amerikkalaisia toimintaelokuvia.

Mukana on monia hienoja näyttelijöitä.

Mickey Rourke elokuvassa “Lohikäärmeen vuosi” (1985).

Rocky IV meni jo, mutta huomenna lauantaina klo 21 vuorossa on John Miliuksen Punainen vaara (Red Dawn, 1984) jossa Patrick Swayze, Charlie Sheen ja kaverit sotaintoilevat.

Elokuva joutui Suomessa sensuuriin hampaisiin miltei 30 vuotta sitten. Se sai teatteriensi-iltansa vasta tällä viikolla. Voit lukea elokuvasta lisää Kalle Kinnusen Suomen Kuvalehden blogista.

Mukana on myös Michael Mannin varhainen jyystö, James Caanin tähdittämä Suurkaupungin lait (Thief, 1981) jonka katsoin viime syksyllä Driven arvion pohjalle. Brian De Palman Arpinaama (Scarface, 1983) ja Ciminon Lohikäärmeen vuosi (Year of the Dragon, 1985), tähtenä nuori ja helläkasvoinen Mickey Rourke, kannattaa myös katsoa jos ne ovat vielä näkemättä.

Omalla pakko-nähdä-tai-flippaan-listallani on ainakin William Friedkinin Elää ja kuolla L.A:ssa (To Live and Die in L.A., 1985), joka valmistui samana vuonna kun synnyin. Tähtinä häärivät ah-niin-nuoret William Petersen ja Willem Dafoe.

William Petersen elokuvassa “Elää ja kuolla L.A:ssa” (1985).

Elokuva esitetään 30.5. klo 21 ja 1.6. klo 21.

Yleensä kustakin elokuvasta on kaksi näytöstä joten ei haittaa jos aikataulut eivät täysin natsaa.

Elokuun loppupuolelle jatkuvaa kovissarjaa tähdittävät mm. Schwarzenegger (Terminator – tuhoaja, Commando), Van Damme (Bloodsport – viimeiseen asti) ja tietysti Sylvester “Syltty” Stallone Rockyn lisäksi John Rambona (First Blood).

Sokerina pohjalla? Bruce Willisin hyvä kyttä John McClane ja Alan Rickmanin saksalaisterroristi Hans Gruber napit vastakkain ensimmäisessä Die Hardissa (Die Hard – vain kuolleen ruumiini yli, 1988).

Alan Rickman, Bruce Willis ja ohjaaja John McTiernan ensimmäisen “Die Hardin” (1988) kuvauksissa.

Yippee-ki-yay, motherfuckers!

Hyvää pääsiäistä!

Tadaa!

Woody Allen uudessa elokuvassaan To Rome With Love yhdessä Alec Baldwinin (30 Rock), Jesse Eisenbergin (The Social Network), Ellen Pagen (Juno), Penélope Cruzin (Vicky Cristina Barcelona) ja… Roberto Benignin (Kaunis elämä) kanssa?

Stereotyyppejä tihkuva mutta muuten hyvä viba, vähän samanlainen kuin Kaikki Sanovat I Love Youssa (1996).

Espoo Cinéä odotellessa: ei vuotta ilman uusinta Woodya.

Iron Sky ja mahdottomat odotukset.

Tänään sitä jo saa, nimittäin Kuun pimeän puolen natseja Suomen valkokankaalta.

Timo Vuorensolan ohjaama Iron Sky sai maailmanensi-iltansa helmikuussa Berliinin kansainvälisillä elokuvajuhlilla jossa minäkin sen pressinäytöksessä näin. Jos aihe yhtään kutkuttaa, katso teatterilevitykseen tänään tuleva elokuva.

Alta löydät muutamia plussia ja miinuksia helpottamaan valintaa.

Maakuntia kiertänyt Iron Sky-promous on herättänyt fanihysteriaa, odotetusti. Liki 7 vuotta työn alla ollut scififantasiaspektaakkeli on Suomen historian kallein elokuva.

Lisäksi Iron Sky on kerännyt huomioita läpilyöneellä rahoitusmetodillaan. Elokuva on tehty ns. joukkoistamisella: melkein miljoona euroa 7,5 miljoonan kokonaispotista on kerätty netin kautta faneilta, Suomesta ja ulkomailta. Englanniksi tällaisestä yleisölähtöisyydestä käytetään nimitystä “crowd sourcing”.

Fanien antamalla melkein-miljoonalla on ostettu t-paitoja tai vain yksinkertaisesti sijoitettu ideaan joka halutaan nähdä valmiina. Onnekkaimpien “amatöörielokuvantekijöiden” nimet komeilevat elokuvan lopputeksteissa.

Fanit ovat olleet myös mukana konkreettisessa elokuvanteossa: käsikirjoittamassa, kääntämässä, luomassa erikoisefektejä.

Elokuvaa on odotettu joka Ropeconissa ja scifienklaavissa kuin kuuta nousevaa, vuosikausia.

Lunastaako Iron Sky mahdottomat odotukset? Onko Iron Sky tekijöidensä edellisen scifiparodia Star Wreck: In the Pirkinningin (2005) tasoinen, kuola suussa honottava mutta kokonsa ja tee-se-itseytensä ansiosta ehdottomasti symppis fanipoikailu vai Hollywood-tason toimintajyräytys joka on terveen kriittinen esikuvilleen (esim. Mars hyökkää!) mutta ei niin nyrpeänokkainen etteikö se käyttäisi hyödyksi hyväksitodettuja polkuja?

Vastaan: Ei oikein kumpikaan.

Renata (Julia Dietze), kuunatsi.

Iron Sky sijoittuu käsipelillä tiskatun nörtteilyn ja megaluokan studiopaukuttelun välimaastoon: se näyttää huikealta (kuunatsien gadget-designit, puvut, päämajat loksauttivat suun auki) mutta kärsii kokonaisuutena nykyisille studioelokuville tutusta liiasta höpötyksestä sekä dialogin amatöörimäisyydestä.

Se voi olla raju (SPOILER ALERT: musta mies valkaistaan! OMG!) ja maailmanpolitiikalle riemukkaasti piikittelevä, ja sitten taas liian kesy ja ei tarpeeksi terävän satiirinen vallankumoukselliselle idealleen (Kuun pimeällä puolella 70 vuotta piilotelleet natsit paljastuvat kun USA:n presidentinvaalikampanja lähettää ihmisiä avaruuteen, ja päättävät vallata Maan).

Hyväsydämisen kuunatsineidin (Julia Dietze) tarina-arkki on elokuvan onnistuneimpia, ja Charlie Chaplinin Diktaattorista tehty uudelleenluenta looginen ja siksi toimiva. Dietzellä on sopivasti herkkyyttä ja roimasti ulkonäköä konventioiden mukaiseen sankarittaren rooliin.

Alku alkaa köhien ja liiasta selittelystä kärsien mutta pääsee sitten hyvään vauhtiin. Elokuvan jälkipuolisko, joka sijoittuu Maahan on, suoraan sanottuna, köyhempi, laahaavampi, ehkä myös irtovitsisempi.

Berliinin pressinäytöksen jälkeisessä lehdistötilaisuudessa ohjaaja Timo Vuorensola kertoi, että he olivat poistaneet elokuvasta seikkailuja Maassa, yleisesti asioita jotka eivät palvelleet päätarinaa. Se on hyvä se, mutta vielä olisi saanut tiivistää/teroittaa ja nimenomaan päätarinan tapahtumien sisältä.

Aivan lopussa Iron Sky nousee jälleen fanfaarien säestämänä. Jonkin verran scifiin ja scifisarjoihin perehtyneenä nautin avaruustaistelusta kuin pikkulapsi leluilla leikkimisestä. CGI-otokset ovat sileitä ja näyttäviä, tosin joissain avaruus-zeppeliinin lähikuvissa oli havaittavissa outoa särinää. Se voi johtua myös elokuvateatterin päädystä.

“I like space battles”, nauratti Vuorensola kansainvälistä lehdistöä. Hei se näkyy, positiivisesti!

Sympaattinen First World Problem-kuvameme.

Iron Skyssa on 890 CGI-otosta. Se on tekijöiden mukaan Transformers-elokuvien tasoa. Vaikeinta oli rakentaa Kuun salaisen tukikohdan sisätilat.

Green screeniä vasten näyttelemisessä vaikeinta on yleensä saada injektoitua raskasta, materiaalista olemassaolon tuntua kohtauksiin. Tavallisissa näytellyissä elokuvissa esineet ovat painavia, seinät ja lattia ottavat vastaan kuten oikeassakin elämässä. Iron Skyssa hahmot kävelevät ja toimivat tiloissa jotka ovat taiteellisesti verrattomia mutta myös hologrammimaisen keveitä, kuten niin usein tietokone-efekteillä tehdyissä kohtauksissa.

Tästä ongelmasta ei ole vielä ulospääsyä.

Tekijöille Iron Sky on ehdottomasti poliittinen elokuva, poliittinen satiiri tarkemmin sanottuna, jonka “tulovektori” ei ole tyypillinen. Se on aivan totta.

Silti en voi olla ajattelematta mitä kaikkea Iron Sky olisi voinut olla. Vuorensolan mukaan esimerkiksi Julia Dietzen esittämä Renata oli alunperin lesbokuunatsi. Natsien poliittinen ideologia jota olisi voinut hyödyntää vielä rohkeammin ja kriittisemmin, jää rotuopin varjoon.

Iron Skyta on varmasti hauskinta katsoa scifi- ja nörttimielisellä kaveriporukalla ja mennä sen jälkeen yksille. Tai toisinpäin. Pressissä nauroin ääneen vain parissa kohtaa vaikka viihdyin, vähän samaan tapaan kuin Kalle Kinnunen kirjoitti blogissaan.

Yleinen fiilikseni teatterista ulos astuttuani oli silti positiivinen yllätys: Eihän se ollut hullumpi! Katsoisin uudestaan.

Iron Sky ei myöskään ollut sen parempi, koska se on liian turvallinen.

Sarah Palinille on yksinkertaisesti liian helppo nauraa.

Artisokka 2012: Tärpit.

Tällä viikolla aion paukuttaa näppistä arkena kuin monomaani sillä viikonloppuna on R&A:n pikkusisarfestivaaliksi kasvanut Artisokka ja paljon mielenkiintoista katsottavaa.

Liput tulevat myyntiin huomenaamulla klo 10. Lisätietoja täältä.

1. Kiinnostavimpien listani kärkikolmikon paikkaa pitävät David Cronenbergin A Dangerous Method, Sean Durkinin Martha Marcy May Marlene ja Jason Reitmanin Young Adult.

Freud (Viggo Mortensen) elokuvassa A Dangerous Method (2011).

Cronenbergin historiallisessa psykodraamassa Freud (Viggo Mortensen) ja Jung (Michael Fassbender), kaksi psykoanalyysin suurta voimahahmoa, mittelevät aivojaan ja voimiaan. Oma lisä kuvioon on Jungin potilas, oppilas, muusa ja historian ensimmäinen naispuolinen psykoanalyytikko, Sabina Spielrein (Keira Knightley).

Satuin lukemaan juuri lomallani Bonnie Honigin Democracy and the Foreignerin, jossa yhteiskuntafilosofi Honig käyttää Freudin psykoanalyysia tulkitessaan eri yhteiskunnan perustamisen myyttejä, kuten Victor Flemingin Ihmemaa Ozia (1939) ja vanhan testamentin Mooses-tarua.

Transitionaalinen objekti, fetissi, isän murha, you name it – olen virittynyt ottamaan vastaan vähän joka sorttia.

Cronenbergin tuntien toivon sen olevan järkyttävää tai edes vaivaannuttavaa.

Elizabeth Olsen ja John Hawkes elokuvassa Martha Marcy May Marlene (2011).

Martha Marcy May Marlene oli hitti vuosi takaperin Sundancen filmifestivaaleilla, tätä olen odottanut aika hartaasti. Nuori nainen (Elizabeth Olsen) pakenee uskonnollista kulttia ja sen karismaattista johtajaa (John Hawkes).

Olsenin kaksosten isosisko “Liz” kiinnostaa. Olen myös janonnut sitä tämän vuoden Winter’s Bonea, tosielämää raapivaa indie-Americanaa.

Jason Reitmanin ja Diablo Codyn toinen yhteinen projekti Junon (2007) jälkeen kuulostaa häiriintyneeltä: Young Adultissa entinen high school-kaunotar (Charlize Theron) päättää vietellä onnellisesti aloilleen asettuneen ex-koulukaverinsa (Patrick Wilson) ihan vain huvikseen.

Patton Oswalt ja Charlize Theron elokuvassa Young Adult (2011).

Cody taitaa nasevan dialogin. Olisi kiva nähdä Theronin onnistuvan taas pitkästä aikaa (ks. Patty Jenkinsin Monster).

2. Eihän tätä voi uskoa todeksi: kyvykkäimpiin ja edelleen lupaavimpiin nykyohjaajiin kuuluva Andrea Arnold saapuu festivaalivieraaksi filmaamansa Humiseva Harju -sovituksen johdosta.

Valvontakameroiden eristämästä ja kylmästä Glasgow’sta kertova Red Road sekä kiehtovan kiero kasvukertomus Fish Tank voittivat kumpikin Cannesin Jury Prizen eli 3. palkinnon omina vuosinaan. Ne ovat kumpikin ravistelevia, rohkeita ja omaleimaisia teoksia, ehdottoman suositeltavia katsottavaksi.

Parhaan lyhytelokuvan Oscarin saanut Ampiainen (2003) on kertomus neljän lapsen yksinhuoltajasta (Natalie Press) brittiläisen sosiaalisen realismin traditiossa: kun rahaa ei ole ruokaan, teiniäiti syöttää lapsilleen puhdasta sokeria.

Wasp (2003).

Harvinaista on toiveikkuus joka huokuu hyvikseksi paljastuvan poikaystäväehdokkaan (Danny Dyer) suunnalta.

Vielä on mahdollisuuksia onneen.

3. Todd Haynesin Mildred Pierce-minisarja näkyy huhtikuussa myös Ylellä mutta Artisokassa sen voisi nautiskella elokuvateatterista, isolta kankaalta, kahdessa osassa (200 min + 150 min).

Yksinhuoltajaäiti-yrittäjän feministinen tahtohahmo on ikuistettu elokuvahistoriaan Joan Crawfordin toimesta jo 1945 (Amerikkalainen nainen).

Haynesin HBO:lle filmaama minisarja on uskollisempi John M. Cainin kirjalle joka on vähemmän film noir, enemmän tarina pieleenmenneestä kasvatuksesta ja yhden naisen taistelusta patriarkaalisen ja ahneen yhteiskunnan tuulimyllyjä vastaan.

Mildred (Kate Winslet) ja sängyssä makaava Veda (Evan Rachel Wood) minisarjassa Mildred Pierce (2011).

Pääosissa Golden Globen osastaan saanut Kate Winslet, Evan Rachel Wood ja Guy Pierce.

4. Lynne Ramsayn Poikani Kevin kertoo äidin ja pojan äärimmäisen vaikeasta suhteesta. Sen enempia spoilaamatta Ramsaylta on jo pitkään odotettu uutta elokuvaa, lähdemateriaali on raju ja Tilda Swinton on hyvällä tavalla outo ja särmikäs näyttelijä.

Tilda Swinton ja kolme Kevinin esittäjää.

5. Mia Hansen-Løven Goodbye First Love kiinnostaa koska satuin näkemään ohjaajan edellisen, The Father of My Childrenin viime vuonna Artisokassa. Se edusti loistavasti nyansoitua tämän hetken parasta ranskalaista arkidraamaa, todellinen ilo katsomiskokemukseksi.

6. Iranilaisen Maryan Keshavarzin Circumstancen traileri osui silmääni puolisen vuotta sitten. Kutkuttava aihe: viatonta rakkautta, niskoittelua ja kapinaa uskonnollis-yhteiskunnallisia auktoriteetteja ja rajoja vastaan Teheranissa.

Toivottavasti lopputulos on käsikirjoituksellisesti tai kuvauksellisesti inspiroitunut ja toimiva.

Tulossa: Nälkäpeli.

Nyt kun palkintokausi on ohi, alkaa vuoden höttöisin aika ja kesä-blockbustereiden (kirkkaimpana Mustan ritarin paluun) odotus.

Viimeinen Twilight-elokuva tulee vasta marraskuussa. Sen kilpailijaksi ilmoittautuneen Hunger Games-kirjasarjan ensimmäinen filmatisointi saapuu teattereihin vielä tässä kuussa, ensi viikon perjantaina 23. päivä maaliskuuta.

Nälkäpeli (2012).

Nälkäpelin tulevaisuusdystopiassa poika ja tyttö taistelevat elämästä ja kuolemasta tositelevisiossa. En ole lukenut kirjoja mutta idea kuulostaa suht samalta kuin Battle Royalessa jossa yksi Japanin koululuokka arvotaan aina kerrallaan kuolinkamppailuun eristetylle saarelle kotikatsomoiden iloksi.

Nälkäpelistä kiintoisan tekee pääosaa esittävä Jennifer Lawrence joka oli fantastinen karussa valkoinen roskaväki-kuvauksessa Winter’s Bone (2010) sekä ohjaaja Gary Ross joka käsikirjoitti ja ohjasi näpsäkän ironisen Pleasantville – onnellisen kaupungin (1998), jossa kaksi nuorta (Tobey Maguire ja Reese Witherspoon) tupsahtaa 50-luvun mustavalkoiseen sitcom-kaupunkiin. Myös muutaman vuoden takainen ravielokuva Seabisquit (2003) on Rossin käsialaa.

Toivottavasti Nälkäpelistä on johonkin.

Teattereissa: The Best Exotic Marigold Hotel.

Lässyn Kapteeni Corellin Mandoliinin ja Rakastuneen Shakespearen ohjannut John Madden yllättää: The Best Exotic Marigold Hotel on hauska ja kepoisesti polkeva postikorttielokuva, jonka tavallista törkyisempi dialogi taittaa liikaa imelyyttä.

Juoni on tottakai tekosyy kauniille lomamaisemille ja pintapuoliselle valaistumiselle. Brittieläkeläiset muuttavat ex-siirtomaan aurinkoon kun elämä kotona käy liian kalliiksi. Paikan päällä “Best Exotic” paljastuu melko suhteelliseksi käsitteeksi.

The Best Exotic Marigold Hotelin pahaa-aavistamattomat asiakkaat.

Historiallisilla vääryyksillä ladattu lähtökohta kehittyy standardiksi kulttuurien kohtaamiseksi jossa Intia jää lähinnä taustasiluetiksi. Onneksi dialogi osuu nauruhermoon, erityisesti parisuhdepiikittelyt.

Brittikulttuuria tunteville riittää pientä lisähupia (HobNobs!). Parasta antia on Dame Maggie Smithin esittämä lonkkavikainen rasistimummo joka kanavoi riemukkaasti muodikasta persumentaliteettia jossa kaikki vieras tai uusi on pahasta.

Slummien miljonäärissä breikannutta Dev Patelia käy vähän sääliksi. Patelin CV jos mikä on todiste Hollywoodin lasikatosta etnisille, vaikka tässä elokuvassa rooli onkin ns. “ironinen”.

Sonny (Dev Patel) ja Jean (Penelope Wilton).

Kova näyttelijätiimi (Judi Dench, Bill Nighy, Tom Wilkinson) ansaitsisi kunnianhimoisempaa. Mielenkiintoisesti Dench ja Nighy esiintyvät tavanomaisen imagonsa (bitch, boozehound) vastaisesti.

[Muokattu Ylioppilaslehdessä #5/2012 ilmestyneen arvion pohjalta.]

Katso tämä: Pappi lukkari talonpoika vakooja.

Ruotsalainen Tomas Alfredson (s. 1965) luo virtuoosimaisen syviä ajankuvia. Erinomainen Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in, 2008) kertoo koulukiusatun pikkupojan ja vampyyritytön ystävyydestä 1980-luvun alun tukholmalaislähiössä.

Lontoon lähiöihin 60- ja 70-luvuilla sijoittuva Pappi lukkari talonpoika vakooja on nautinnollisen marinoitu kylmän sodan tunkkaisen murretuissa sävyissä ja syvässä epäluulossa.

Alberto Iglesiaksen yksinäinen puhallin soittaa nostalgisen serenadin rehelliselle sankaruudelle jota ei enää ole.

Ricki Tarr (Tom Hardy) ja George Smiley (Gary Oldman) juttusilla.

Kekkoslasien takana lymyävä ja pölyttynyt MI6-agentti George Smiley (Gary Oldman) on syrjäytetty esimiehensä Valvojan (John Hurt) vanavedessä. Sitten Smiley saa käskyn tutkia entisiä työtovereitaan. Sirkuksessa, Iso-Britannian tiedustelupalvelun sisimmässä ympyrässä, on myyrä, Neuvostoliiton kaksoisagentti.

John le Carrén modernin agenttiklassikon valkokangassovitus on liki täydellinen, sävyltään haikea ja temmoltaan kiusoittelevan viivyttelevä. Turhat ja selittelevät sivuroolit on karsittu minimiin ja tapahtumia on ratkaisevasti elokuvallistettu, jopa nykyaikaistettu. Kirjan lukeneena ja sen enempiä spoilaamatta ratkaisut ovat poikkeuksetta toimivia.

Rooleihin on kelpuutettu lähinnä brittielokuvan legendoja tai nykyisiä vetojuhtia: Colin Firth, Mark Strong, Tom Hardy.

Selvästi vanhennettu Oldman seisoo elokuvan keskiössä kuin harmaa kallio: jäkälien, sammaleen ynnä muun kasvuston peitossa mutta miten luotettava! Iänikuinen, suorastaan.

[Muokattu Ylioppilaslehdessä #4/2012 ilmestyneen arvion pohjalta.]

Heihei, lähden reissuun ja palaan 20. päivä. Postauksia seuraa myös poissaolessa!

Oscarit 2012: Vain muutama yllätys.

Täällä ollaan, reippaana ylhäällä ja gradun parissa! Vain muutama hassu tunti kunnon unta alla, kiitos Oscareiden.

Voittajat löydät täältä. Tiivistettynä: Nader ja Simin on paras vieraskielinen, teknis-taiteelliset palkinnot menivät Hugolle, näyttelijäpystit vähän joka osoitteeseen ja ohjaus ja paras elokuva The Artistille.

Meryl Streep ja Jean Dujardin kiehnäävät paras pääosa-Oscarit kätösissään.

Billy Crystalin show meni täysin vanhan kaavan mukaan, “Who will win?”-laulua ja alku-medleytä myöten. Täytyy sanoa, että pidin Crystalin virnuilevasta ja taukorikkaasta tyylistä. Taukoja sopi pitääkin, sillä muuten Oscarit 2012 eteni hurjaa vauhtia: lauluja ei esitetty, jos ei lasketa In memoriam-montaasin päälle laulettua “It’s a Wonderful Worldia”.

Cirque de soleil’n esitys oli päätähuimaava. Surullisesti se oli illan ainoa “show”.

Nelosen Oscar-studiosta: punainen matto-joukkue hoiti hommansa hyvin. Niin teki elokuvaväkikin, yhtä lukuunottamatta: Kenen ajatus oli laittaa joku Radio Rockin Jussi Heikelä keskustelunjohtajaksi?

Suurin osa Heikelän kommenteista loukkasi niin keskustelijoiden (Mikko Aromaa, Lauri Nurkse, Joonas Saartamo) kuin katsojien älyä.

Tree of Life näytti vakuutusmainokselta, Jean Dujardin ei näytellyt lainkaan vaan ilveili, Piiat oli vuoden paras elokuva.. Sanat loppuvat.

Ensi vuonna haluaisin nähdä jonkun ei-urpon, mielellään naisen ns. asiantuntijaraadissa. Millä perusteella kaikki elokuvista keskustelijat olivat miehiä?

Heikelää en haluaisi nähdä enää ikinä missään. Kiitos.

Punaisen maton tähtihetki: Kun Sacha Baron Cohen kaataa Kim Jong Ilin tuhkat Ryan Seacrestin päälle.

Palkinnoista: Kaikki meni suurin piirtein käsikirjoituksen mukaan. Veikkasin 19/24 oikein mikä on henkilökohtainen enkkani tähän mennessä. Kaikki näyttelijäkategoriat tuntuivat selvältä pässinlihalta.

Outoa: Apinoiden planeetan synnyn häviäminen Hugolle erikoistehosteissa, Hugon häviäminen The Artistille puvustuksessa. Toisaalta, Hugon puvustus ehkä huomioitiin akatemian mielestä lavastuksen (taiteellinen ohjaus) kategorian voitossa.

Upeaa: The Girl with the Dragon Tattoon voitto leikkauksessa! En uskaltanut veikata mutta haaveilin!

Liikuttavaa: Gary Oldmanin hermostuneisuus. Natalie Portman oli 9 kun hän tapasi Oldmanin Leon – palkkatappajan kuvauksissa. Nyt Portmanin hehkuttaessa kollegaansa Oldmanista oli havaittavissa todella suurta jännitystä.

Hän todella toivoi voittavansa. Voih! Harmi, että The Artist tehtiin juuri tänä vuonna.

Paras puhe: Christopher Plummer vastaanottaessaan miessivuosa-Oscarin The Beginnersistä. Mies on 82 ja lirkuttelee 84. vuottaan juhlivalle patsaalle “Where have you been all my life?”. Muutenkin fantastinen mies, hieno roolityö, oikeutettu voitto.

Paras meltdown: Octavia Spencer takertui naissivuosa-Oscariinsa ja itki paniikissa. Ja kiitteli. Ja anteeksipyyteli ja taas itki. Voi toista!

Paras kommentti: “I hear half America going “Ooooooh no! Not HER!” Meryl Streepiltä ei puutu itseironiaa. Rautarouva on yökkisleffa mutta Streep ansaitsi 3. pystinsä. Edellisen hän sai Sofien valinnasta (1982). Väliin mahtuu kokonainen elämä hienoja rooleja: Silkwood, Hiljaiset sillat, Adaptation – minun versioni, Tunnit

Parhaat puvut: Michelle Williams ja Gwyneth Paltrow, kumpikin tyyleissä jotka oikeastaan sopivat vain heille (pixie ja kynttilä).

Michelle Williams.

Gwyneth Paltrow.

Ja sokerina pohjalla Glenn Close: mikä sävy ja pikkutakki, mikä glamour. Wa-wa-wuu!

Glenn Close.

The Artist vai Hugo? aka. Oscar-veikkaukset.

Oscarit, oi suloinen keskinkertaisuuden juhla, olet täällä taas!

No ei, Oscareista saa innostua vaikka konservatiivisia arvoja kannattava akatemia (koostumus: +50-vuotiaat valkoiset miehet) jättikin viime vuoden parhaimmat elokuvat ulkopuolelle.

Kaikkia edes näkemättä Shame, Drive, We Need to Talk about Kevin ja Martha Marcy May Marlene ovat sata kertaa kiinnostavampia kuin esimerkiksi Steven Spielbergin sokerinen War Horse tai ilmeisesti täydellisesti vesitetty Jonathan Safran Foer-sovitus Extremely Loud and Incredibly Close.

Molemmat ovat ehdolla parhaaksi elokuvaksi.

Sehän on Marty!

Mutta se siitä. Tänä yönä jyräävät nostalgisuus ja rakastava suhtautuminen elokuvateollisuuden historiaan, väitän. Martin Scorsesen Hugo ja ranskalainen The Artist ovat molemmat tarinoita elokuvan alkuajoilta, tosin huikeana 3D-seikkailuna Hugo katsoo rohkeasti tulevaan.

Siksi luulen, että näistä kahdesta se aidosti nostalgisempi eli Michel Hazanaviciuksen mustavalkoinen ja melkein mykkä The Artist korjaa tärkeimmän eli parhaan elokuvan Oscarin.

The Artist sijoittuu vuoteen 1927. Työlleen omistautunut mykkäelokuvatähti George Valentin kohtaa teknologiamurroksen jossa vaakalaudalla on koko elämä: sopeudu ääneen tai tuhoudu.

The Artist on liikuttavimpia elokuvia hetkeen. Se hengittää pääosan Jean Dujardinin valloittavasta hymystä ja saa nyyhkimään sen sammuessa. Mykkyydellä leikkivä komedia on kekseliästä, läpisävellys ja leikkaus verkkaisen nostalgisia.

Välillä tuntuu, ettei substanssi riitä ja elokuva polkee paikallaan. Sitten Dujardin taas hymyilee enkä mahda sille mitään: hymyilen mukana.

The Artist on paljosta velkaa Laulaville sadepisaroille (1952), itse asiassa likimain koko lähtöasetelmansa. Sadepisaroissa äänen tuloa käsitellään elokuvateollisuuden näkökulmasta kun The Artist käyttää sitä lähinnä taustana melodramaattiselle yksilötarinalle. Se mitä George Valentinille tapahtuu, on romanttinen metafora Hollywoodille.

(On helppo ymmärtää miksi tuottajamoguli ja Oscar-magneetti Harvey Weinstein nappasi The Artistin talliinsa: hänkin koki ihmeen ja sai toisen mahdollisuuden.)

Dujardin näyttää Valentinina muuten häkellyttävän paljon Laulavissa sadepisaroissa loistavalta Gene Kellyltä. Katsokaa vaikka:

Gene Kelly.

Jean Dujardin ja Berenice Bejo.

Martin Scorsese on profiloitunut elokuvien ohjaamisen lisäksi myös vanhojen elokuvien suojelijana. Brian Selznickin lastenkirjaan perustuva Hugo on sydämellinen satu pariisilaisesta orpopojasta joka palauttaa kunnian elokuvan alkuaikojen traagiselle nerolle Georges Mélièsille.

Mélièsiä (1861-1938) pidetään erikoisefektien ja seikkailuelokuvien isänä.

Aikametaforien, fantastisen puvustuksen ja kerrankin kirkkaan 3D-kuvan elokuvassa on kankeaa saarnaajanvikaa. Eikö huima kuvaus ole jo todiste elokuvataiteen ihmeellisyydestä? Ja kuinka väsynyttä on periodifiiliksen synnyttäminen brittiaksentilla?

On Hugo silti ehdottomasti kokemisen arvoinen. Menkää katsomaan molemmat.

Oscar-veikkausten aika!

Käytän Indiewirelta pöllittyä mekanismia mutta karsittuna:

1. Kuka voittaa

2. Kenen pitäisi voittaa

Jossa kohta 1. tarkoittaa yksinkertaisesti voittajaveikkausta: kenet luulen Oscar-akatemian valinneen lappuunsa. Kohta 2. tarkoittaa nimensä mukaisesti omaa suosikkiani: kenen haluaisin voittavan.

Jätän pois ehdokkuuksien ulkopuolelle jääneet, muuten tästä tulee iiiihan liian pitkä.

Nautinnollista Oscar-yötä! Go Billy-boy Crystal!

That sums it up!

PARAS ELOKUVA:

1. The Artist

2. The Tree of Life

The Descendants oli vielä tammikuussa korkealla veikkauslistoilla. Nyt on hyvin todennäköistä, että se hiljaisempana ja vakavampana jää kahden ns. “feelgoodin” (Hugo, The Artist) jalkoihin. Malickin taideteos on hienoudessaan ajaton, siksi sen kuuluisi voittaa.

PARAS MIESPÄÄOSA

1. Jean Dujardin

2. George Clooney, Brad Pitt, Gary Oldman

Tämä on ehdottomasti vaikein kategoria tänä vuonna, liikaa hienoja roolisuorituksia! Oldman on mahtavan vetäytyvä ja pölyttynyt viiden tähden filmatisoinnissa Pappi lukkari talonpoika vakooja. George Clooney ei tee paljoa mutta vakuuttaa uransa parhaassa roolissa The Descendantsissa.

Virallinen “underdog” taitaa olla Brad Pitt joka on todella-todella hyvä Moneyballissa ja joka teki varman roolin myös Tree of Lifessa. Heitän villin kortin: Dujardin kannattelee koko The Artistia, hän sai Golden Globen ja akatemia rakastaa aika ajoin vakuutella ei-Amerikka-keskeisyyttään.

PARAS OHJAAJA:

1. Martin Scorsese

2. Terrence Malick

Kyllä, kisa käydään Michel Hazanaviciuksen ja Martyn välillä. Veikkaan, että Marty voittaa.

PARAS NAISNÄYTTELIJÄ

1. Meryl Streep

2. Glenn Glose

Oikeasti, oli Rautarouvasta mitä mieltä hyvänsä, Streep panee parastaan ja tämä on hänen 17. ehdokkuutensa. Se on eniten mitä kukaan on Oscar-historiassa saavuttanut. Kovimman vastuksen Streep saa Piikojen Viola Davisista, mutta veikkaan että Piiat korjaa potin naissivuosakategoriassa ja siksi Streepiä äänestetään puhtaalla omallatunnolla.

PARAS MIESSIVUOSA:

1. Christopher Plummer

2. Max von Sydow

Kuten alussa totesin, Extremely Loud on saanut murska-arvioita mutta Von Sydow ansaitsisi Oscarin pelkästään elämäntyöstään. Kuten myös Plummer, mutta Plummer voittaa Beginnersissa tekemänsä hienovireisen ja kauniin työn ansiosta.

PARAS NAISSIVUOSA:

1. Octavia Spencer

2. Melissa McCarthy, Jessica Chastain

Tämä on se Piikojen virallinen slotti: Spencer on niin vahvasti pedattu että on oikea ihme jos hän ei voita. Chastainin kupliva höpönassu oli ainoa oikeasti ihastuttava asia Piioissa ja komedienne Melissa McCarthy edustaa ainoana loistavaa Morsiusneidot-poppoota.

PARAS ALKUPERÄISKÄSIKIRJOITUS:

1. Midnight in Paris

2. Nader ja Simin: ero

Writer’s Guild palkitsi jo Woodyn joten tämä tuntuu myös suht varmalta. Akatemia rakastaa tunnetusti mestareiden paluuta ja Woody Allen ei ole ollut ehdolla sitten Hannahin ja sisarten (1986)! Asghar Farhadin Nader ja Simin oli lukematta viime vuoden parhaita käsikirjoituksia.

PARAS SOVITETTU KÄSIKIRJOITUS:

1. The Descendants

2. Pappi lukkari talonpoika vakooja

Seuraan jälleen Writer’s Guild of American valintaa. Oikeasti kiljuisin riemusta jos Pappi lukkari voittaisi. John le Carrén romaanin sovittamisessa on tehty kaikki oikein: kaikki turhat tarinanselityshahmot on poistettu jotta asiat voitaisiin näyttää elokuvan keinoin.

PARAS ANIMAATIOELOKUVA:

1. Rango

2. Chico & Rita

Ensimmäistä kertaa vuosiin en ole nähnyt mitään tästä kategoriasta (Tintti!). Luotan siis muiden arvioihin.

PARAS VIERASKIELINEN ELOKUVA:

1. Nader ja Simin: ero

2. Nader ja Simin: ero

Tähän ei ole mitään lisättävää, tätä akatemia ei voi kusta. Naderia ja Siminiä on suitsutettu ja suitsutettu mutta se on oikeasti niin hyvä.

PARAS KUVAUS:

1. Hugo

2. The Tree of Life, Hugo, The Girl with the Dragon Tattoo

Emmanuel Lubezkin visionäärinen työ Tree of Lifessa ansaitsisi Oscarin, montakin. Hugo on vatsanpohjasta ottavan upeasti kuvattu. 3D voi tietty närästää akatemiaa mutta luotan tarinan hellyttävään vetovoimaan. On sääli jos Jeff Cronenweth jää TGWTDT:lla jalkoihin, mutta hei, Drive ei edes saanut ehdokkuutta!

PARAS LEIKKAUS:

1. The Artist

2. The Girl with the Dragon Tattoo, Hugo

Vanhahtavia mykkiskikkoja viljelevä The Artist jää parhaiten akatemian mieleen.

PARAS TAITEELLINEN OHJAUS:

1. Hugo

2. Hugo

Hugo on viimeistä piirtoa myöten aikakausityylilleen uskollinen. Samasta syystä The Artist voi myös voittaa mutta epäilen.

PARAS PUVUSTUS:

1. Hugo

2. Hugo

Puvustus-Oscar kuuluu Hugolle, jo pelkästään Georges Mélies-tekee-elokuviaan-montaasin johdosta. Ihastuttavaa!

PARAS MEIKKI:

1. Rautarouva

2. Rautarouva

Meryl on pelottava vanha Thatcher. I’ll say no more.

PARAS MUSIIKKI:

1. The Artist

2. Pappi lukkari talonpoika vakooja

Ludovic Bourcen käsialaa oleva The Artistin läpisävellys muistetaan, mutta valmiiksi jo harmittaa Pappi lukkarin Alberto Iglesiaksen haikeiden melodioiden puolesta.

PARAS LAULU:

1. The Muppets (“Man or Muppet”)

1. The Muppets (“Man or Muppet”)

Muppetit! Tietenkin! Tämä kategoria on pelkkä vitsi (kaksi ehdokasta?), mutta silti. Muppetit!

PARAS ÄÄNILEIKKAUS:

1. Hugo

2. Drive

PARAS ÄÄNIMIKSAUS:

1. Hugo

2. The Girl with the Dragon Tattoo

PARHAAT ERIKOISEFEKTIT:

1. Apinoiden planeetan synty

2. Harry Potter ja kuoleman varjelukset: osa 2

PARAS DOKUMENTTIELOKUVA (PITKÄ):

1. Pina

2. Pina

Koska olen nähnyt Pinan, se on vaikuttava ja koska muut dokumentit ovat joko a) näkemättä tai b) vähemmän vaikuttavia.

Seuraavista en anna kuin yhden veikkauksen koska en ole niistä perillä:

PARAS DOKUMENTTIELOKUVA (LYHYT):

1. Saving Face

PARAS LYHYTELOKUVA (ANIMAATIO):

1. The Fantastic Flying Books of Mr. Morris Lessmore

PARAS LYHYTELOKUVA (LIVE ACTION):

1. Raju