Tervehdys!
Cinefiliaa – elokuvahullun päiväkirja löytyy tästedes osoitteesta juttasarhimaa.fi.
2,5 vuotta blogia pidettyäni päätin viimein investoida sivustoon joka on omalla nimelläni ja jota on helpompi muokata. Toivottavasti pidätte siitä.
Ensimmäinen kirjoitus on raportti Espoo Ciné 2012 -festivaaleilta. Mukana on Cannes-voittaja Amour joka oli aivan erinomainen.
Kiitos aivan mahtavista keskusteluista! Jatketaan samaan malliin.
Elokuville, nyt ja aina,
Jutta
Wes Anderson on kasvanut isoksi.
Cannesin elokuvafestivaalit avannut Moonrise Kingdom, Andersonin 7. kokopitkä, on aiempaa varmemman elokuvantekijän herkistynyt ja vakavoitunut katsaus olan yli. Puberteetti ja ujo ensirakkaus kypsyvät vatsanpohjaa kouraiseviksi. Ympäröivä eksentristen hahmojen kavalkadi jää ensi kerran taka-alalle.
Moonrise Kingdomin (2012) hahmot.
Tämä on oikeasti uutta ja erilaista, ei ”samaa vanhaa” tai vain Andersonin vanhoja faneja kosiskelevaa materiaalia kuten kriittinen konsensus on kuulunut. Vanhat fanit voivat vierastaa, untuvikot lumoutua.
Minä tunsin itseni tervetulleeksi.
—
Kanarialinnunkeltainen, vaalea roosa ja pirteä turkoosi värjäävät rakeiset otokset haalistuneiden valokuva-albumien ja mummolan nostalgialla. Samaa ajaa 1960-luvun chanson ja Benjamin Brittenin hassut orkesterisarjat.
Vuosi on 1965. Hassuna kertojana vierailee kotitonttua muistuttava Bob Balabanin myrskytutkija-geologi.
Rushmoresta (1998) lähtien tapetilla olleet aikuisten ongelmat ovat sivullisesti läsnä. Ne tarjoavat lähinnä motiivejä keskeisen hahmon toiminnalle.
Sam (Jared Gilman), partioleiriltä karkaava orpopoika joka osaa lukea karttaa ja ymmärtää kunnon piipun päälle, on päivänselvä ohjaajan alter ego. Moonrise Kingdomin oikea päähenkilö on kuitenkin Suzy (Kara Hayward), raivokohtauksia turhautuessaan saava lukutoukka ja Samin valittu.
Alkupuolella elokuvaa Suzy ja Sam kohtaavat ensi kerran. Tiiviin kirjeenvaihdon päälle he karkaavat yhdessä. Vuodessa poikamainen Sam ei ole juurikaan muuttunut mutta Suzy on jo löytänyt kissansilmärajauksen, kihartimen ja Francoise Hardyn kohtalokkaat ranskalaismelodiat.
Suzy (Kara Hayward) pastellisävyissä.
Valkoisissa polvisukissaan kiemurteleva ja huulta mutristava SuzyQ ei vielä ymmärrä tenhoaan.
Maagisessa kliimaksissa salaisella poukamalla alusvaatteisilleen riisunut nuoripari tanssii hurmiosta illanhämyyn.
Se on sykähdyttävin kohtaus jonka Anderson on ohjannut (Alastonta Natalie Portmania Hotel Chevalier-lyhärissä ei lasketa).
—
Jared Gilmanin esittämä Sam ei pärjäisi toiselle Andersonin kuvajaiselle, Rushmoren akatemiaan viehtyneelle ja Jason Swartzmanin kiihkoisasti kanavoimalle kaunosielu-Max Fischerille. Uskon, että niin ei ole edes tarkoitus (Swartzman muuten vilahtaa tässä elokuvassa eräänlaisena rusketussuihkutettuna Max Fischerinä).
Moonrise Kingdom on pokerinaamainen ja pohjavireeltään alakuloinen elokuva, selvästi kypsempi ja parempi kuin pettymyksen tuottanut Darjeeling Limited (2007). Andersonin ja Roman Coppolan käsikirjoitus on uudella tavalla realistinen.
Mahdottomien asioiden esineuniversumi painovoimaa uhmaavine puumajoineen on pintaa. Seksuaalisuus, kuolema ja aikuistuminen ovat syvätason avainteemoja.
Epävireisesti soivaa orkesteria muistuttava Bishopin perhe koostuu isä-Waltista (Bill Murray), äiti-Laurasta (Frances McDormand), Suzysta sekä kolmesta pikkuveljestä jotka tavataan heti alussa andersonmaisen vakavina levysoittimen ääreltä. Lautasella on Benjamin Brittenin Nuoren orkesteriopas (A Young Person’s Guide to the Orchestra, 1946).
Asianajajina leipänsä tienaavat vanhemmat kutsuvat toisiaan titteleillä ja ulkoistavat omat ongelmansa tyttäreensä. Pikkuveljistä ei kukaan välitä.
Ottovanhemmat hylkäävät Samin sosiaalihuollon syliin.
Nuoria on niin helppo syyttää, holhota ja pompotella ympäriinsä, kritisoi Anderson. Moonrise Kingdomin aikuiset, kuten Edward Nortonin partiolippukunnan johtaja tai Bruce Willisin paikkakunnan poliisi saavat määrätä melko rauhassa omassa karsinassaan.
Heillä ei ole kuitenkaan pääsyä Samin ja Suzyn lumoavaan maailmaan, ei tietä ulos omasta ahdingostaan. He ovat kädettömiä sivustakatsojia.
Walt (Bill Murray), Laura (Frances McDormand), Scout Master Ward (Edward Norton) ja Captain Sharp (Bruce Willis) aivan kujalla.
Teknisesti Anderson-fanit eivät pety: Moonrise Kingdom liukuu tutusti panoroiden nukkekotimaailmansa halki. Usein hahmot asemoidaan kuvan keskelle, katse suoraan kameraan. Halkaistu kuva-ala tuo puhelimessa etäisyyksien päästä keskustelevat hahmot kasvotusten, alleviivaten yleistä yhteydenoton vaikeutta.
Suzy ja Sam saavat toisensa, vähän The Royal Tenenbaumsin semi-insestisten Margotin (Gwyneth Paltrow) ja Richien (Luke Wilson) tapaan mutta ilman sukulaisuussuhteen tarjoamaa kriittistä etäisyyttä.
Lisää tällaista, Wes.
Netflix tulee Suomeen vielä tämän vuoden puolella. Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla (20. -30.9.) ensi-illan saava YLE:n Mannerheim-elokuva on kuvattu Keniassa ja sen pääosassa on kenialainen näyttelijä.
Päivän puheenaiheissa Marski on vetänyt runsaammin huomiota. Rasistisiin ja valheellisiin kommentteihin ei kannata puuttua. Mielenkiintoista YLE:n Mannerheimissa on kahden kaukaisen maan yhdistäminen.
Ehkä kenialaisten heimotarujen ja Suomea ja Keniaa yhdistävän sisällissotahistorian kautta järkyttävissä korkeuksissa häämöttävästä kansallisesta hahmosta saisi uuden otteen. Kyse on taiteellisten vapauksien ottamisesta ja tulkinnasta, elokuvantekemisen peruskaurasta.
Elokuvan sisältöön on turha mennä sitä näkemättä, mutta ideatasolla sitä ei voi tyrmätä.
Huomenaamulla YLE kertoo oman puolensa netissä striimattavassa lähetyksessä alkaen 9.55.
—
Netistä suoraan katsottavia elokuvia ja tv-sarjoja tarjoava Netflix lupaa demokratiaa syrjäseutujen Suomeen. Jos kaikki menisi hyvin, Iissä asuva Keijo pystyisi katsomaan halutessaan rakastamiaan ranskalaisia ihmissuhdedraamoja milloin vain.
Netflix toimii yleisimmillä tietokoneilla, pelikonsoleilla, tabeilla, älypuhelimilla, BluRay-soittimilla ja suoraan nettitelkkarista.
Netflixin käyttämiseen ei tarvita kuin internet-yhteys. DVD:tä ei tarvitse vuokrata erikseen vaan elokuva tai sarja vain valitaan ruudulta striimattavaksi.
Netflixin kautta voi myös nähdä sen ostamaa ”omaa” ohjelmaa, kuten David Fincherin ohjaaman ja Kevin Spaceyn tähdittämän sarjan House of Cards (2013).
Kysymys kuuluu: Millaista ohjelmaa Netflix tulee tarjoamaan Suomessa?
Elisa ym. vastaavat palvelut tarjoavat jo amerikkalaisia valtavirtaelokuvia ja suomalaista elokuvaa. Televisiossa pyöriviä sarjoja tositeeveestä laatudraamoihin voi katsoa eri palveluista kuten ruutu.fi, katsomo.fi ja YLE Areena, joka tuntuu vakiintuneen katsomiskanavaksi myös varttuneempien parissa.
Amerikkalaisen Netflixin pitäisi tarjota ennakkoluulottomasti pienempääkin elokuvaa ja tv-sarjoja Aasiasta, Afrikasta, Etelä-Amerikasta, Oseaniasta, Itä- ja Länsi-Euroopasta, myös Suomesta. Sellaisia elokuvia mitä näkee parhaassa tapauksessa vain elokuvafestivaaleilla jotka ovat useimmiten pääkaupunkiseudulla ja siten monen elokuvahullun arjen ulottumattomissa.
Piskuisia, keskisuuria, outoja ja loistavia elokuvia ja sarjoja jotka Suomen teattereissa ja tv-ohjelmoinnissa jäävät isojen Amerikan serkkujen jalkoihin.
Jo viikon päästä pääsee taas katsomaan vuoden parhaita elokuvia. Niitä joita on katsottu läpi vuoden elokuvafestivaaleilla ympäri maailmaa, toukokuussa Cannesissa, helmikuussa Berliinissä ja tammikuussa Utahin Salt Lake Cityssä.
Rankoista aiheista tunnetun Michael Haneken draama ikääntymisestä, Amour, avaa Espoo Cinén (17. -26.8.).
Sundancen työpajoista ponnistaneen Benh Zeitlinin amatöörinäyttelijöiden tähdittämä debyyttiohjaus, tämän vuoden Sundancessa palkittu Beasts of the Southern Wild avaa Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin (20. -30.9.).
Ilman näitä festivaaleja olisimme Finnkinon angloamerikkalaisen miltei-monopolin ja muutaman urhean sinnittelijän varassa. Kaikki festivaalitavara ei ole kultaa, ei suinkaan. On vaihtelua, huippuja ja kömmähdyksiä.
On mahdollisuus tehdä omat valintansa ja olla tyytymättä elokuvista mitään tietämättömien esivalitsemaan kouralliseen. Espoo Ciné ja R&A ovat mahdollisuuksia nähdä jotain muuta kuin turpeita ja alleviivattuja amerikkalaisia komedioita ja supersankarielokuvia (kumpikin parhaimmillaan oikein hyviä ja hauskoja).
Kummankin festivaalin työryhmäläiset kiertävät maailman eri festivaaleja elokuvia katsellen ja yrittävät sitten hankkia kiinnostavimmat tänne Suomeen.
Alla muutama suositukseni.
–
25-vuotissyntymäpäiviää viettävä R&A on kaapinut parhaat Cannesin päältä. Espoo Ciné luottaa taas tapansa mukaan Berliinin elokuvajuhlien antimiin.
”Batshit crazyksi” luonnehdittu Leos Carax’n Holy Motors on R&A:n kruununjalokivi, muutaman vaikutusvaltaisen kriitikon ennakkosuosikki Kultaisen palmun voittajaksi jossa on mm. Eva Mendesin hiuksia syövä ja kainaloita nuoleva ranskalaismies, puhuva limusiini, apinoita ja kyberhirviöseksiä..
Juuri sitä erilaista hullulta kuulostavaa, pahimmillaan tekotaiteellista ja tylsää, parhaimmillaan huumaavan vaarallista tavaraa mitä et muualla näe.
Holy Motors.
Ira Sachsin osin omaelämäkerrallinen draama teki vaikutuksen tämän vuoden Berlinalessa jossa se myös palkittiin, kuten myös Sundancessa. Parasta ja parhaiten kirjoitettua ihmissuhdedraamaa hetkeen!
Erikin ja Paulin tarina tuntuu hämmentävän todelliselta ja koskettavalta.
Seuraavat jäivät Berliinissä näkemättä mutta niitä on kehuttu: Barbarassa Nina Hossin esittämä lääkäri yrittää loikata Länsi-Saksaan. Just The Windissä romaniperhe elää tuhoutumisen uhan alla.
Kolme samaan fiktiiviseen saksalaiskaupunkiin sijoittuvaa elokuvaa (Dreileben I – III) putkeen voisi olla ihan nasta kokemus festivaalin toisena lauantaina. Tuskin mikään kahden vuoden takainen Carlos sentään, mutta kiinnostava.
Vieraskielisen elokuvan Oscarista tänä vuonna kisanneet Agnieszka Hollandin In Darkness (Puola) ja Philippe Falardeun Monsier Lazhar (Kanada) voisi myös katsastaa.
Marjane Satrapin ja Vincent Paronnaudin (Persepolis) Chicken with Plums kuulostaa sarjakuvamaiselta hassuttelulta: Mathieu Amalricin esittämä dramaattisuuteen taipuvainen viulisti päättää kuolla. Viikatemiestä odotellessa hän muistelee elämäänsä.
17 Filles eli mitä tapahtuu kun teinitytöt hurahtavat joukolla raskaaksi tulemiseen hykerryttää: encroyable!
Anton Corbijn- ja Polanski-dokkarit kiinnostavat. Ja uskomattoman karismaattinen Olympia Dukakis butch-lesbona Cloudburstissa!
Ne joilta meni Andrew Haigh’n kehuttu Weekend ohi Vinokinossa, voivat paikata täällä.
Christopher Nolanin Batman-trilogian päätösosa Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises) ei pärjää edeltäjälleen Yön ritarille (2008).
Sen sanoma ei ole yhtä hyvin paketoitu ja mietitty kuin Heath Ledgerin Jokerin johtama nihilistinen kaaosrallatus.
Nyt leimahtaa!
Yön ritarin paluu selittää liikaa, Nolanille tyypilliseen tapaan. Sen finaali laahaa. Se ei malta viedä aloittamiaan ajatuslankoja loogiseen loppuunsa vaan haroo sieltä täältä lillukanvarsia.
Se on silti kelpo suoritus, hyvä sarjakuvaelokuva. Se tekee minkä lupaa (Batman nousee vielä kerran Gothamin suojelijaksi), yllättää, säväyttää. Se uudelleenkertoo Batmanversumin kannalta keskeisten hahmojen tarinat mielenkiintoisella tavalla. Se haroo isolla haravalla erinäisten yhteiskuntafilosofisten klikkien, valtamonopolin, kansanvallan, Marxin ja Rousseaun suuntaan.
Sitten se loppuu.
Pieni nyökkäys Nolanin klaanin suuntaan: Tähän on hyvä ja syytäkin lopettaa.
—
Kahdeksan vuotta on kulunut piirisyyttäjä Harvey Dentin kuoleman jälkeen. Gothamin alamaailma on sullottu Blackgaten vankilaan Dentin nimeä kantavan lain ansiosta. Nyt se on kaatumassa ja saavutetut edut kumoutumassa.
Ei ole selvää kumpaa pitäisi syyttää enemmän, korruptoitunutta valtaeliittiä vai tietämättömiä (ja välinpitämättömiä) gothamilaisia.
Elokuva avaa lentokoneissa Uzbekistanin vuoriston yllä. Hans Zimmerin tutut sydänalaa kutkuttavat bassopauhut ja CIA:n kidutuspenkki luovat taustan uudelle uhalle. Tom Hardyn esittämä Bane on oikea ihmislihavuori. Korkea, hämähäkkimäisen putkiston läpi suodatettu ääni flirttailee Batmanin Eastwood-ärinän kanssa. Valkokankaalta huokuu uskonnollisen johtajan pakottava karisma.
Jonathan ja Christopher Nolanin pahikset ovat sarjakuvaretoriikalle uskollisia, itseironisia ja itsetietoisia. Siksi Banekin tokaisee: ”No one cared about me until I put on a mask.”
Sillä välin Gothamissa: Bruce Waynesta (Christian Bale) on tullut jalkavikainen nörtti joka dataa lepakkoluolassaan. Hovimestari Alfred (Michael Caine) on huolissaan. Saako Bruce koskaan omaa perhettä ja normaalia elämää?
Batman ja Bruce Wayne (Christian Bale). Kumpaa Gotham tarvitsee enemmän?
Tässä vaiheessa kaikille lienee jo selvää, että Bruce Wayne on normaalin tuolla puolen. Nolanin Batmanien mielenkiintoisimpia puolia on ollut kuvata Waynen graduaalista nitistymistä haavoittuneesta nuoresta miehestä sieluttomaksi säkiksi.
Bale tekee jälleen ammattitaitoista työtä.
—
Yön ritarin paluu jatkaa osin Yön ritarin teemoja. Ihmisten yhdessäeläminen perustuu tarpeellisille valheille. Kukaan ei oikeasti halua tietää totuutta. Totuus on, että olemme vapaita vain niin kauan kun rakennelmamme pysyvät koossa. Jos ne poistetaan, edessä ei ole mikään paluu luonnontilaan ja ”alkuperäiseen vapauteen”.
Me emme synny tasa-arvoisiksi. Hannah Arendtin sanoin me luomme maailman tasa-arvoiseksi ja voimme yhtä hyvin tuhota sen.
Ihmiset ovat ansaitsemattomien olosuhteiden vankeja, toisista tulee tahtomattaan naamiosankareita, toisista rankaisijoita. Siksi yhteiskuntajärjestelmät ovat epäoikeudenmukaisia ja epäreiluja. Ja niin edelleen.
Kun Bane saapuu Gothamiin, hän järjestää kunnon show’n: Valta takaisin kansalle! Ottakaa ja tuomitkaa rikkaat ja ahneet, pörssi ja hallitus! Habitus on voitokkaan poliitikon, tyhjät lupaukset sen mukaisia. Ei ole mitään valtaa jota ”palauttaa” kansalle, toisin kuin Bane esittää.
Kaaos Gotham Cityssä.
Peña Duran vankilassa virunut Bane haluaa antaa epätoivossa viruville ihmisille ensin toivoa ja sitten tappaa heidät kaikki. Ajatus on epälooginen ja juonenkäänne perustelematon.
Yön ritarin paluu sohii piristävästi marxilaiseen vallankumousaatteeseen päin. Samanaikaisesti alati liikkuva kamera ja dramaattinen valojen ja varjojen leikki tekevät Gothamista kylmänkelmeän aavekaupungin.
Jännää miten paljon Nolan fiilistelee kansalaisia ja kuinka vähän heillä oikeastaan on roolia tässä(kään) elokuvassa. He ovat juuri ja juuri paikalla!
Yön ritarin paluussa on tiettyä kohtalokasta tenhoa. Selina Kyle (Anne Hathaway) on paatunut varas joka elättelee pikkutyttömäisesti toivoa muutoksesta. Hathaway ei peittoa Michelle Pfeifferin syvyyksiä eikä juuri jää mieleen. Kissanainen on vain niin marginaalinen hahmo Banen rinnalla.
Kaikki pisteet päätökselle ottaa etäisyyttä Bane-hahmon naurettavimpiin piirteisiin (esim. Venom-myrkkyä putkien kautta suoraan aivoihin). Hardyn ansiokkaasti patsastelemalle järkyttävälle ilmestykselle annetaan niin paljon valkokangasaikaa, että lopputulema yllättää.
Bane (Tom Hardy).
Loppu lähtee Yön ritarin ja Inceptionin tavoin muutenkin käsistä. Olisin leikannut aikaa pois paaaljon reilummalla kädellä. Blockbuster for Dummies -selittelyvaihde lähestyy uhkaavasti.
—
On epäselvää, mitä elokuva oikein yrittää sanoa. Rakenteet lamauttavat tavalliset ihmiset joten suurille, massoja liikuttaville voimahahmoille on aina tilausta?
Ollaan yhteiskuntafilosofi Jean-Jacques Rousseaun ulkopuolisen perustajan myytin äärellä, demokraattisen järjestelmän ytimessä. Amerikkalaisen poliittisen filosofin Bonnie Honigin tavoin meidän tulisi kysyä: Mitä demokraattisten yhteiskuntien ongelmia Batmanin kaltaiset muukalaiset olemassaolollaan ja teoillaan ratkaisevat?
Jos nimittäin Batman pelastaa gothamilaiset, Gothamilla ei näytä olevan tulevaisuutta demokratiana. Miten he voisivat valita oikeudenmukaisempia poliitikkoja ja uudistaa yhteiskuntajärjestelmänsä rakenteita parempaan suuntaan?
Millä taialla nämä Batmanista riippuvaiset kansalaiset muuttuvat ajallaan aktiivisiksi ja itsenäisiksi?
Mitä voimme odottaa Gothamin itsehallinnosta ja poliittisesta kulttuurista kun kansalaiset eivät ota demokraattista vastuuta itsestään vaan antavat Lepakkomiehen tehdä työt?
Epäluottamus sankareiden ja poliittisten suunsoittajien infantilisoimiin kansalaisiin, siitä tässä ja koko trilogiassa on kyse.
Tulkitsen, että kaiken näennäisen fasistisuuden alla Nolan haluaisi kovasti valaa uskoa demokratiaan kansanvaltana. Sellaisessa Batmanin kaltaisille hahmoille ei olisi tarvetta.
Tähän biitsisäähän sopii pyöritellä hetki uutta Hämähäkkimiestä. Pieni ihme, että tästä ylipäänsä puhutaan.
Kuka odotti The Amazing Spider-Mania, etenkään kesänä jonka ensi-iltoihin kuuluu tämä?
Kuuma juliste.
Stan Leen ja Steve Ditkon Marvelille luoma alkuperäissankari ei varsinaista uusintaottoa tarvinnut. Evil Dead -elokuvilla breikannut Sam Raimi ohjasi valkokankaalle vastikään (2002->) trilogian sopivan angstisen ja velvollisuuksissaan vellovan sankariteini Peter Parkerin alias Hämähäkkimiehen edesottamuksista.
Raimin ote on totinen verrattuna nössöindie (500) Days of Summerin (2009) ohjanneen Marc Webbin sarjakuvamaisempaan teiniromanssiin.
Uusi tyyli oikeuttaa elokuvan olemassaoloa mutta ei sen leväperäistä suhtautumista sen omaan maailmaan ja alussa perustamaan logiikkaan.
Pieniä spoilereita alla.
—
Alkukrediitit nostavat veden kielelle. Lapsen näkökulmasta kerrottu paternalistinen avauskohtaus johdattaa pienen Peterin Ben-sedän (Martin Sheen) ja May-tädin (Sally Field) huostaan. Visuaaliset metaforat isän kenkien täyttämisestä toistuvat elokuvan alkupuoliskolla. No nonsense-isä on kiinnostava, vaikuttava tieteilijä.
Häivytysleikkaus koulun käytävällä etenevään Peteriin (Andrew Garfield) on sopivan rivakka. On Webbin aivan omaa, tongue-in-cheek huumoria soittaa kivuliaan viileää indiepoppia (The Shinsin ”No Way Down”) Peterin ”vaikeuksien” taustalla: osaa valokuvata mutta silti geneerisimmällä tavalla kuumat tytöt eivät kiinnostu [kauheaa!], uhmaa auktoriteetteja skeittaamalla eikä kukaan hurraa [buu!], puuttuu öykkärin koulukiusaamiseen ja saa turpaan mutta myös huomiota ihanalta Gwen Stacyltä (Emma Stone).
Tieteissä lahjakas Gwen toimii assistenttina tohtori Kurt Connorsille (Rhys Ifans). Connors työskentelee Oscorp-tutkimuslaitoksella jota rahoittaa muuan Norman Osborne (Ring-a-ding-ding!). Connors on siirtogeenitutkimuksella elämänsä uhrannut tiedemies ja Peterin isän ex-kollega.
Sääntöjen mukaan Peter Parkerin ja Connorsin polut ovat siis välttämättä kohtaava.
Noin puolivälin paikkeilla, sen jälkeen kun über-hämähäkki puraisee Peteriä ja muuttaa hänet skeittirampin kuninkaaksi, käsikirjoitus vaihtaa päälle uuden vaihteen. Ennen kaikki tuntui vaikealta, jopa käsinkosketeltavan realistiselta: velvollisuuksien laiminlyönnistä sai kunnon läksytyksen (Sheenin vanhempi-karismaa ei voi hehkuttaa liiaksi) ja luottamus piti rakentaa pala palalta.
Alatko olee? Gwen (Emma Stone) ja skede-Peter (Andrew Garfield).
Täyskäännös sanoo hyvästit alusta rakennetuille realismin rippeille, puheille mRNA-jaksoista ja rappeutumisalgoritmeista. Ollaan 90-luvulla Suomenkin televisiosta tulleen Spider-Man -sarjan ulottuvuudessa, jossa kaiken on väistämättä päätyttävä hyvin. Peteristä tulee elastinen pelihahmo joka pystyy mihin tahansa, kuten kirjomaan spandex-asuja ja lempimään tyttöystävää naama verillä. Hahmot tekevät siirtoja ennaltamäärättyjen päämäärien vuoksi.
Leväperäisyys on kaikkialla: Onko Peterkin hyvä tieteissä vai ei (Hän kyllä auttaa Connorsia ratkaisemaan algoritmin mutta oman isänsä muistiinpanoilla)?
James Vanderbiltin, Alvin Sargentin ja Steve Klovesin käsikirjoittamat hahmot käyttäytyvät yllättäen katsojien intuitioiden mukaisesti ja tunnistavat toisensa mutta vähän liiankin hyvin. Vähän väliä joku tulee jollekulle ulos kaapista.
Mielenkiintoa pitää yllä lähinnä dialogi, joka on monesti nokkelaa (”My weakness, it’s small knives!”), sekä onnistunut roolitus.
—
Se, joka ei heltyisi löytäessään ovensa takaa pampulaisessa villamyssyssä sadetta niiskuttavan Emma Stonen, heittäköön ensimmäisen kiven (…). Stone saa unohtamaan täysin, että viekoittelevaa naapurin tyttöä, Kirsten Dunstin edellisissä Spider-Maneissa esittämää punapäistä M.J:tä olisi koskaan koko universumissa ollutkaan!
Sheen juurruttaa vilkkusilmillään elokuvan lujasti maahan ja Garfield on sopivan syndroomainen, omaan napaan tuijotteleva ja vähän pelottavakin (anti)sankari.
Huokailin ääneen Rhys Ifansin Connorsille. Syväkatseinen ja herkkävireinen Ifans tekee Connorsin ponnisteluista ja Lisko-nemesikseksi muuttumisesta kouraisevan liikuttavia tapahtumia. Jekyll/Hyde-tragiikan kruunaa murtuminen aallonharjalla, hetkellä sen jälkeen kun muodonmuutoksen vaikutus lakkaa.
Connors (Rhys Ifans) tekee ihmiskokeen.
Ifansin hienoimmat roolityöt ovat Connors ja tämä.
Lisko on muutenkin Raimin Vihreää Menninkäistä paljon kiinnostavampi vastustaja, ja yhteenotto Hämähäkkimiehen kanssa koulun käytävillä elokuvan mukaansatempaavinta toimintaa.
The Amazing Spider-Manista jää rento kesäfiilis. Garfieldin ja Stonen hinkkaaminen tyydyttää romanssinnälkäisiä. Gwenin poliisi-isällä on tarinassa iso osa mutta väkivaltamonopolin oikeutusta ei kukaan pysähdy pohtimaan.
Kaikesta päätellen Webbin alaa ovat ihmissuhteet. Muu on alisteista ja se tässä juuri mättää.
Stunttienkin naamat näkyvät.
Voi hyvin olla, että Nolanin kolmas Batman onnahtaa seuraavista syistä: liikaa hahmoja, liian vähän kiinnostavia hahmoja, ei tarpeeksi annettavaa The Dark Knightin (2008) vanavedessä. Siinä tapauksessa Ridley Scottin vuosia hartaudella leipoma ja edestakaisin pallottelema Prometheus on kesän paras iso ensi-ilta.
Prometheus (2012).
Se on huikea kokemus – pyörryttävät näyt vaihtuvat realistisen jylhistä maisemista piinaavalla äänisuunnittelulla kruunattuun ja lounasta kurkkuun nostattavaan hikoiluun – ja mikä tärkeintä, erittäin vahvasti ajateltu.
Prometheus on filosofisesti antoisin blockbuster jonka olen nähnyt vuosiin, ja mieleisimpiä ensi-iltojani tänä vuonna.
Pohjana ei ole vain Prometheus-myytti vaan vanha tuttu ihmisenä olo, johon kuuluu ainainen epäonnistuminen, kuolemattomuuden tavoittelu ja lopullisten vastauksien etsintä.
Onko herkullisempaa johtoajatusta kuin matkustaa tapaamaan tekijäänsä ja saada kuraa niskaansa?
—
Retkikunta suuntaa tutkimattomalle planeetalle etsimään muinoin Maassa käynyttä sivilisaatiota. Paikan päällä odottaa mystinen, vihamielinen ympäristö. Yksityiskohdat, komeasti toteutettu teknologia ja fauna, ovat uusia, mutta suuret linjat soittavat kelloja: Tämä universumi on tuttu. Maasto on tuttu. Kauhun evoluutio on tuttu.
Unelma on tuttuakin tutumpi: Keitä me olemme? Mistä me tulemme? Miksi olemme täällä? Käsikirjoittajina urakoineet John Spaiths ja Damon Lindelof ristiinuittavat tarinoita antiikin Prometheuksesta. Jos myytti ei ole tuttu ja vaivautuu googlaamaan vaivaisen kerran: Prometheus-titaani loi ihmiset savesta ja antoi heille tulen, vastoin Zeuksen tahtoa. Rangaistuksena Zeus lähetti ihmisille taudit kauniin Pandoran muodossa ja karkotti titaanin Olympos-vuorelta.
Odotettavasti sekalaisella seurueella on erilaisia agendoja: joku haluaa rahaa, toinen vahvistuksen uskolleen. Prometheus ei ole näyttelijöiden elokuva. Hahmot ovat – oikeutetusti – tarinan ja myyttien vetojuhtia, näkökulmien tarjoajia ja pahoinpideltäviä kehoja.
Tutkimusryhmä tekee löydön.
Michael Fassbenderin pikkutarkkuudella ja selvällä nautinnolla luoma androidi-David on merkittävin juonenkäänteiden luoja yksinkertaisesti koska David on älykäs kone jolla on hämärän peitossa olevia motiiveja ja jolta puuttuu itsesuojeluvaisto.
Ruumiinkauhuiset avainkohtaukset verestävät ajatuksia bodyhorror-alagenren hienoudesta: puistattavilla eritteillä, elimillä ja uusilla ja vanhoilla ruumiinaukoilla mässäily tuottaa eräänlaisen puhdistuksen tunteen. Pieni kuolemanvietillä leikittely piristää päivää.
Loppua vaivaa kiire, tarve vetää tietyt juonenlangat solmuun määräajassa. Se ei raskauta kokonaisuutta jossa erilaisten mielikuvituksellisten laitteiden käyttö paikan sekä jännityksen tunnun luomisessa katsojalle on aivan poikkeuksellista. 3D:kin lisää huikeiden hologrammikohtausten tehoa.
Prometheus on Alien-prequel, esiosa, mutta se seisoo vahvasti omilla jaloillaan ja kaukana tavasta jolla esiosia (esim. Nuori Hannibal) yleensä tehdään. Tämä elokuva on Alien-intoilijan märkä uni: kaikki toivottu annetaan kuin avaimet käteen mutta asioita ei hierota naamaan.
Paitsi yhdessä kohtauksessa, mutta siitä lisää alla. Varoitus: vilisee spoilereita.
—
Olin salaa nauhoittava lapsi. Nauhoitin videoilla vanhempieni tietämättä milloin mitäkin, Romeron Night of the Living Deadista Scottin Alieniin. Muistan kun näin ensi kerran avaruuspukuisen Ripleyn (Sigourney Weaver) merkityksellisessä hevosenkenkäaluksessa, kiipeämässä suuren kaukoputken äärelle kivettyneen jättiläisluurangon päälle.
Tuo mammuttimainen, Neil Gaimanin Sandman-kypäräinen ”Space Jockey” on kummitellut alitajunnassani siitä lähtien.
Jossakin vaiheessa eri käsikirjoitusversioita ilmoille livahti tieto: Prometheuksessa on spacejockeyta! Ne käyttävät biologisia aseita (Alieneita?) ottaakseen haltuun kokonaisia planeettoja, varastaakseen niiden energialähteet ja muuttaakseen ne elinkelpoisiksi! Roaaaaaaaaarr!
Sitten Scott saapui hyssyttelemään ja väitti, ettei kyse ollutkaan spacejockey-rodun koettelemuksista.
Spacejockeyn ensiesiintyminen Alienissa (1979).
Spacejockey Prometheuksessa (2012).
Lopputuotos kertoo kolmesta sukupolvesta. Tämä valkenee kohtauksessa jossa David ohjaa ”isänsä” ja suunnittelijansa, teknologiajätti Weyland Corpin perustajan Peter Weylandin (pappamaskin alle piilotettu Guy Pearce) tapaamaan kryo-unesta heräävää spacejockeyta.
Avaruusalus, samainen hevosenkenkä jonka Ripleyn miehistö löytää ensimmäisessä Alien-elokuvassa, muistuttaa hämmentävästi ihmisten alusta: komentosilta, kryo-unikammiot ja komentonappulat, orgaaniset ja siksi puistattavat.
Jättiläinen on tohtori Shawn (Noomi Rapacen) ja Weylandin oletusten mukaan yksi ihmisrodun insinööreistä, joku joka voi tarjota vastauksen kysymyksiin.
Tätä kohtaamista valmistellessa David on opetellut kaikkien tiedettyjen muinaisten kielten perustat. Tilanne on niin pedattu, nyt ollaan niin valmiina (tosin Shaw ähkii ja ulisee taannoisen vieras-esine-keisarileikkauksen ja leikkaushaavan pikaniittauksen jäljilltä ja pilaa muuten-niin-täydellistä tunnelmaa).
Vanhaa Weylandia kannatteleva eksoskeleton on todiste ihmiskunnan saavutuksista siinä missä Davidkin.
Spacejockey herää, nousee vuoteeltaan, paijaa Davidin vaaleaa ja sileää Peter O’Toole-hiuskuontaloa kuin ihaillakseen ”Kas, onpa hieno! Teittekö te tämän?” ennenkuin repii kuontalon ja koko pään irti.
Ei ole mitään mihin ”nousta”, toisin kuin elokuvan alussa intoillaan. Ei ole mitään mitä tietää.
Aeonien välimatkaa ei kuro umpeen mikään kuolleiden kielten pänttäys. Ilmankin moista välimatkaa kahden voimakkaan ja toisilleen tuntemattoman lajin kohtaaminen johtaa miltei aina silmittömään väkivaltaan.
Ne jotka uskoivat, jatkavat uskomistaan.
—
Vaikka näyttelijät ovat sivuosassa, Guy Pearcen roolitus ja meikkaus vanhaksi Weylandiksi on häiritsevä ”miscasting”, ja samalla epämieluisa muistuma parin vuoden takaisesta sekunda-scifistä (Mr. Nobody). Rooliin olisi pitänyt valita joku oikeasti vanha, ryppyinen ja luonnollisesti kokemuksen rintaäänellä puhuva.
Noomi Rapacen Shawn medipod-keisarileikkaus on ehdottomasti hauskinta shokkihoitoa mitä olen vähään aikaan elokuvissa saanut. Olin ihan ekstaasissa! Ihmettelin mikseivät ihmiset nauraneet, koko juttu on niin älytön. Ja hieno. Älyttömän hieno!
Yhtäkkiä, leikkaus! Noomi Rapace kanavoi Milla Jovovichia.
Teatterista poiskävellessä kuulin kaverusten selostavan toisilleen kuinka he olivat pidättäneet henkeään muutamassa hiljaisessa kohtauksessa: ”Ja niin pidätteli muu yleisökin!” Hymyilytti mutta niin se meni: esimerkiksi kohtauksessa jossa huimat hologrammitähtikartat äkkiä katoavat, Tennarissa oli kuin rasvatyynellä.
Pelottavan hiljaista.
Läpi kestonsa Prometheus tarjoilee leivänmuruja joilla edetä kohti H. R. Gigerin legendaarista kaksoisleukaa:
Uudet alkuperäishirviöt, pienemmät kärmesmäiset ja isommat mustakalamaiset tunkeutuvat kurkkuun (check).
Jos lonkeron yrittää katkaista, se suihkuaa happoa (check).
Hollowayn (Logan Marshall-Green) ja Shaw’n sekstailtua Shaw on pikapikaa neljännellä kuulla raskaana ja medipod-leikkauksessa vatsasta nousee vahvasti sätkivä lonkeropeto (check).
Siksi viimeinen kohtaus on turha, erityislaatuisen onnistuneen esiosan kömmähtävä jatko-osan petaus. Sen ajatus menee auttamatta useimmilta ohi.
Shaw’n mahassa kasvanut ihmisen ja lonkeroeliön risteytys tappaa viimeisen spacejockeyn ja kehittyy sen sisuksissa tuntemaksemme massatappajaksi. Alienin evoluutio hetkessä silmiemme edessä tuntuu halvalta.
Kaikki palaset olivat jo paikoillaan.
