Voi hyvin olla, että Nolanin kolmas Batman onnahtaa seuraavista syistä: liikaa hahmoja, liian vähän kiinnostavia hahmoja, ei tarpeeksi annettavaa The Dark Knightin (2008) vanavedessä. Siinä tapauksessa Ridley Scottin vuosia hartaudella leipoma ja edestakaisin pallottelema Prometheus on kesän paras iso ensi-ilta.

Prometheus (2012).
Se on huikea kokemus – pyörryttävät näyt vaihtuvat realistisen jylhistä maisemista piinaavalla äänisuunnittelulla kruunattuun ja lounasta kurkkuun nostattavaan hikoiluun – ja mikä tärkeintä, erittäin vahvasti ajateltu.
Prometheus on filosofisesti antoisin blockbuster jonka olen nähnyt vuosiin, ja mieleisimpiä ensi-iltojani tänä vuonna.
Pohjana ei ole vain Prometheus-myytti vaan vanha tuttu ihmisenä olo, johon kuuluu ainainen epäonnistuminen, kuolemattomuuden tavoittelu ja lopullisten vastauksien etsintä.
Onko herkullisempaa johtoajatusta kuin matkustaa tapaamaan tekijäänsä ja saada kuraa niskaansa?
—
Retkikunta suuntaa tutkimattomalle planeetalle etsimään muinoin Maassa käynyttä sivilisaatiota. Paikan päällä odottaa mystinen, vihamielinen ympäristö. Yksityiskohdat, komeasti toteutettu teknologia ja fauna, ovat uusia, mutta suuret linjat soittavat kelloja: Tämä universumi on tuttu. Maasto on tuttu. Kauhun evoluutio on tuttu.
Unelma on tuttuakin tutumpi: Keitä me olemme? Mistä me tulemme? Miksi olemme täällä? Käsikirjoittajina urakoineet John Spaiths ja Damon Lindelof ristiinuittavat tarinoita antiikin Prometheuksesta. Jos myytti ei ole tuttu ja vaivautuu googlaamaan vaivaisen kerran: Prometheus-titaani loi ihmiset savesta ja antoi heille tulen, vastoin Zeuksen tahtoa. Rangaistuksena Zeus lähetti ihmisille taudit kauniin Pandoran muodossa ja karkotti titaanin Olympos-vuorelta.
Odotettavasti sekalaisella seurueella on erilaisia agendoja: joku haluaa rahaa, toinen vahvistuksen uskolleen. Prometheus ei ole näyttelijöiden elokuva. Hahmot ovat – oikeutetusti – tarinan ja myyttien vetojuhtia, näkökulmien tarjoajia ja pahoinpideltäviä kehoja.

Tutkimusryhmä tekee löydön.
Michael Fassbenderin pikkutarkkuudella ja selvällä nautinnolla luoma androidi-David on merkittävin juonenkäänteiden luoja yksinkertaisesti koska David on älykäs kone jolla on hämärän peitossa olevia motiiveja ja jolta puuttuu itsesuojeluvaisto.
Ruumiinkauhuiset avainkohtaukset verestävät ajatuksia bodyhorror-alagenren hienoudesta: puistattavilla eritteillä, elimillä ja uusilla ja vanhoilla ruumiinaukoilla mässäily tuottaa eräänlaisen puhdistuksen tunteen. Pieni kuolemanvietillä leikittely piristää päivää.
Loppua vaivaa kiire, tarve vetää tietyt juonenlangat solmuun määräajassa. Se ei raskauta kokonaisuutta jossa erilaisten mielikuvituksellisten laitteiden käyttö paikan sekä jännityksen tunnun luomisessa katsojalle on aivan poikkeuksellista. 3D:kin lisää huikeiden hologrammikohtausten tehoa.
Prometheus on Alien-prequel, esiosa, mutta se seisoo vahvasti omilla jaloillaan ja kaukana tavasta jolla esiosia (esim. Nuori Hannibal) yleensä tehdään. Tämä elokuva on Alien-intoilijan märkä uni: kaikki toivottu annetaan kuin avaimet käteen mutta asioita ei hierota naamaan.
Paitsi yhdessä kohtauksessa, mutta siitä lisää alla. Varoitus: vilisee spoilereita.
—
Olin salaa nauhoittava lapsi. Nauhoitin videoilla vanhempieni tietämättä milloin mitäkin, Romeron Night of the Living Deadista Scottin Alieniin. Muistan kun näin ensi kerran avaruuspukuisen Ripleyn (Sigourney Weaver) merkityksellisessä hevosenkenkäaluksessa, kiipeämässä suuren kaukoputken äärelle kivettyneen jättiläisluurangon päälle.
Tuo mammuttimainen, Neil Gaimanin Sandman-kypäräinen ”Space Jockey” on kummitellut alitajunnassani siitä lähtien.
Jossakin vaiheessa eri käsikirjoitusversioita ilmoille livahti tieto: Prometheuksessa on spacejockeyta! Ne käyttävät biologisia aseita (Alieneita?) ottaakseen haltuun kokonaisia planeettoja, varastaakseen niiden energialähteet ja muuttaakseen ne elinkelpoisiksi! Roaaaaaaaaarr!
Sitten Scott saapui hyssyttelemään ja väitti, ettei kyse ollutkaan spacejockey-rodun koettelemuksista.

Spacejockeyn ensiesiintyminen Alienissa (1979).

Spacejockey Prometheuksessa (2012).
Lopputuotos kertoo kolmesta sukupolvesta. Tämä valkenee kohtauksessa jossa David ohjaa ”isänsä” ja suunnittelijansa, teknologiajätti Weyland Corpin perustajan Peter Weylandin (pappamaskin alle piilotettu Guy Pearce) tapaamaan kryo-unesta heräävää spacejockeyta.
Avaruusalus, samainen hevosenkenkä jonka Ripleyn miehistö löytää ensimmäisessä Alien-elokuvassa, muistuttaa hämmentävästi ihmisten alusta: komentosilta, kryo-unikammiot ja komentonappulat, orgaaniset ja siksi puistattavat.
Jättiläinen on tohtori Shawn (Noomi Rapacen) ja Weylandin oletusten mukaan yksi ihmisrodun insinööreistä, joku joka voi tarjota vastauksen kysymyksiin.
Tätä kohtaamista valmistellessa David on opetellut kaikkien tiedettyjen muinaisten kielten perustat. Tilanne on niin pedattu, nyt ollaan niin valmiina (tosin Shaw ähkii ja ulisee taannoisen vieras-esine-keisarileikkauksen ja leikkaushaavan pikaniittauksen jäljilltä ja pilaa muuten-niin-täydellistä tunnelmaa).
Vanhaa Weylandia kannatteleva eksoskeleton on todiste ihmiskunnan saavutuksista siinä missä Davidkin.
Spacejockey herää, nousee vuoteeltaan, paijaa Davidin vaaleaa ja sileää Peter O’Toole-hiuskuontaloa kuin ihaillakseen ”Kas, onpa hieno! Teittekö te tämän?” ennenkuin repii kuontalon ja koko pään irti.
Ei ole mitään mihin ”nousta”, toisin kuin elokuvan alussa intoillaan. Ei ole mitään mitä tietää.
Aeonien välimatkaa ei kuro umpeen mikään kuolleiden kielten pänttäys. Ilmankin moista välimatkaa kahden voimakkaan ja toisilleen tuntemattoman lajin kohtaaminen johtaa miltei aina silmittömään väkivaltaan.
Ne jotka uskoivat, jatkavat uskomistaan.
—
Vaikka näyttelijät ovat sivuosassa, Guy Pearcen roolitus ja meikkaus vanhaksi Weylandiksi on häiritsevä ”miscasting”, ja samalla epämieluisa muistuma parin vuoden takaisesta sekunda-scifistä (Mr. Nobody). Rooliin olisi pitänyt valita joku oikeasti vanha, ryppyinen ja luonnollisesti kokemuksen rintaäänellä puhuva.
Noomi Rapacen Shawn medipod-keisarileikkaus on ehdottomasti hauskinta shokkihoitoa mitä olen vähään aikaan elokuvissa saanut. Olin ihan ekstaasissa! Ihmettelin mikseivät ihmiset nauraneet, koko juttu on niin älytön. Ja hieno. Älyttömän hieno!

Yhtäkkiä, leikkaus! Noomi Rapace kanavoi Milla Jovovichia.
Teatterista poiskävellessä kuulin kaverusten selostavan toisilleen kuinka he olivat pidättäneet henkeään muutamassa hiljaisessa kohtauksessa: ”Ja niin pidätteli muu yleisökin!” Hymyilytti mutta niin se meni: esimerkiksi kohtauksessa jossa huimat hologrammitähtikartat äkkiä katoavat, Tennarissa oli kuin rasvatyynellä.
Pelottavan hiljaista.
Läpi kestonsa Prometheus tarjoilee leivänmuruja joilla edetä kohti H. R. Gigerin legendaarista kaksoisleukaa:
Uudet alkuperäishirviöt, pienemmät kärmesmäiset ja isommat mustakalamaiset tunkeutuvat kurkkuun (check).
Jos lonkeron yrittää katkaista, se suihkuaa happoa (check).
Hollowayn (Logan Marshall-Green) ja Shaw’n sekstailtua Shaw on pikapikaa neljännellä kuulla raskaana ja medipod-leikkauksessa vatsasta nousee vahvasti sätkivä lonkeropeto (check).
Siksi viimeinen kohtaus on turha, erityislaatuisen onnistuneen esiosan kömmähtävä jatko-osan petaus. Sen ajatus menee auttamatta useimmilta ohi.
Shaw’n mahassa kasvanut ihmisen ja lonkeroeliön risteytys tappaa viimeisen spacejockeyn ja kehittyy sen sisuksissa tuntemaksemme massatappajaksi. Alienin evoluutio hetkessä silmiemme edessä tuntuu halvalta.
Kaikki palaset olivat jo paikoillaan.